Miten Suomessa myönnetään eläinkokeille luvat?  

Jokainen Suomessa tehtävä eläinkoe tarvitsee luvan. Luvat myöntää hankelupalautakunta (aiemmalta nimeltään eläinkoelautakunta).  

Eläinkoe ei ole mitä tahansa eläimen tieteellistä käyttöä. Kansallinen lakimme määrittelee eläinkokeen rajan seuraavasti: ”eläimelle voi aiheutua vähintään hyvän eläinlääkintäkäytännön mukaisesti suoritetun neulanpiston aiheuttamaan tuntemukseen verrattavaa kipua, tuskaa, kärsimystä tai pysyvää haittaa.”   

Oma mielenkiintoinen asiansa on se, että Suomen laissa ei puhuta enää eläinkokeista. Laissa sana hanke tarkoittaa eläinkokeellista tutkimusta ja hankelupa tarkoittaa eläinkokeelle myönnettävää lupaa. Eläimille tehtävistä kokeista ja tutkimuksista puhutaan toimenpiteinä.  

Jos eläimillä tehtävän tutkimuksen katsotaan todennäköisesti ylittävän laissa määritellyn kivun aiheuttamisen rajan, on sille haettava lupa hankelupalautakunnalta. Hankelupalautakunta koostuu 16 varsinaisesta jäsenestä, 16 varajäsenestä, puheenjohtajasta ja varapuheenjohtajasta.  

Lautakunnan jäsenistä neljä edustaa tieteellistä tutkimusta, neljä eläinten hoitoa ja koetekniikoita, neljä eläinlääketiedettä ja neljä käytännön eläinsuojelutyötä ja eettisiä kysymyksiä. Varajäsenet jakautuvat vastaavalla tavalla.  

Kun tutkija haluaa eläinkokeelleen luvan, lähettää hän hakemuksen Etelä-Suomen aluehallintovirastoon (AVI). AVIssa työskentelee hankelupalautakunnan esittelijöitä, jotka käyvät ensin hakemukset läpi ja pyytävät tutkijoilta tarkennuksia hakemuksiin. Tämän jälkeen hakemus etenee lautakunnan käsittelyyn.  

Lautakunta on jakautunut neljään jaostoon, jotka käsittelevät saapuneet hakemukset itsenäisesti. Jokainen hakemus päätyy siis vain yhden jaoston käsiteltäväksi, ellei hakemuksessa ilmene niin paljon tarkennettavaa, että sen käsittely venyy ja se siirretään toiseen jaostoon jatkokäsittelyyn. Jaosto voi myös päättää, että tutkimus ei tarvitse eläinkoelupaa eli jaoston mielestä se ei aiheuta neulanpistoon verrattavaa kipua tai kärsimystä eläimille.  

Jaosto voi myös siirtää hakemuksen käsittelyn koko lautakunnalle, jolloin kaikki lautakunnan jäsenet osallistuvat sen käsittelyyn. Tämä on kuitenkin käytännössä varsin harvinaista. Näin käy automaattisesti vain, jos jaosto ei ole yksimielinen luvan myöntämisestä tai ei halua lainkaan myöntää lupaa eläinkokeelle. 

Millaisia ongelmia on eläinkoelupien myöntämisessä?  

Eläinkokeiden suunnitteluun, toteuttamiseen ja raportointiin liittyvät ongelmat ovat jo varsin laajasti tiedossa, mutta niiden korjaamiseksi ei ole tehty riittävästi.  

Eläinkoelupia saatetaan myöntää hankkeille, joissa ei riittävästi huomioida 3R:n periaatteita, koska tutkijoilla ei esimerkiksi ole tarvittavaa osaamista vaihtoehtoisten menetelmien käytöstä. Lupia myönnetään myös eläinkokeille, jotka voidaan eettisesti kyseenalaistaa joko käytettyjen menetelmien tai tutkimuksen tarkoituksen vuoksi. Myös tieteellisten lehtien vertaisarviointi- ja julkaisupolitiikassa tulisi kiinnitä eettisiin seikkoihin nykyistä enemmän huomiota.  

Suomessa hankelupalautakunta koostuu suurimmaksi osaksi eläinkokeellisen tutkimuksen parissa työskentelevistä ihmisistä. Joukossa on niin eläinkokeisiin perustuvaa tutkimusta tekeviä tutkijoita, koe-eläinlaitosten eläinlääkäreitä kuin koe-eläintenhoitajiakin. Lautakuntaan kuuluu myös eläinsuojelun ja etiikan edustajia, mutta he ovat vähemmistössä. Myös tutkimuksen edustajissa on yleensä muutama sellainen tutkija, jotka edustavat eläinkokeetonta tutkimusta.  

Lautakunnan kokoonpanosta johtuen sen lähtökohdat ovat varsin eläinkoemyönteiset. Kun suurin osa lautakunnan jäsenistä osallistuu päivätyössään tavalla tai toisella eläinkokeiden tekemiseen, on selvää, ettei asenne niitä kohtaan ole kovin kriittinen. Toki eläinkokeisiin osallistuvilla henkilöillä on laajaa tietoa ja kokemusta eläinkokeiden yksityiskohdista ja käytännön ratkaisuista, mutta vastaavasti osaaminen eettisestä puntaroinnista jää silloin usein heikommaksi.  

Tämä näkyy käytännössä siinä, että hakemuksia käsiteltäessä jaostot keskittyvät pitkälti pienehköjen yksityiskohtien hiomiseen. Siten hakemusten käsittelyssä päästään lähes aina 3R:stä vain yhteen eli refinementiin: eläinkokeiden parantamiseen ja eläinten kärsimysten pienentämiseen. Kaksi muuta R:ää eli reduction ja replacement jäävät hakemusten käsittelyssä marginaaliseen rooliin. Lautakunnassa onkin useaan kertaan mainittu, että sen tehtävänä ei ole eläinkokeiden vähentäminen, vaan lupaehtojen täyttymisen varmistaminen.  

Jokaisen hakemuksen kohdalla tulisi jaoston tehdä eläinkokeen hyöty-haitta-analyysi, jossa arvioidaan se, onko eläinkokeesta potentiaalisesti saatava hyöty suurempaa kuin siitä eläimille aiheutuva haitta. Aiempina vuosina tätä arviota tehtiin käytännössä minimaalisesti: käsittelyn lopuksi laitettiin vain rasti ruutuun, että hyödyn arvioidaan olevan haittaa suurempaa.  

Tilannetta pyritään nyt kuitenkin korjaamaan. Lautakunnan koulutusta eläinkokeisiin liittyvistä eettisistä kysymyksistä on lisätty. Lisäksi lautakunta on ottamassa käyttöön laajempaa hyöty-haitta-analyysiä, joka tulisi tehdä jokaisen hakemuksen kohdalla. Vasta tulevaisuus kuitenkin näyttää, toimiiko uusi analyysitapa käytännössä.   

Hylätäänkö sitten moni eläinkoehakemus lautakunnassa eettisen pohdinnan päätteeksi? Ikävä kyllä vastaus on ei. Viimeisen kymmenen vuoden aikana näin on käynyt vain parille hakemukselle. Lisäksi on jonkin verran hakemuksia, jotka tutkija itse on vetänyt pois siinä vaiheessa, kun on tullut selväksi, että tällaisenaan hakemus ei tule etenemään. Usein nämä tutkimussuunnitelmat kuitenkin palaavat muutettuina lautakuntaan myöhemmin.  

Kuvat: Andrii Biletskyi / Envato Elements, Roger Kingbird / We Animals Media, iStock.com / NiDerLander