Ruoan tulevaisuus – Miten ruokajärjestelmien eläinkysymys asettuu osaksi laajempaa ekologista siirtymää?

Lähivuosikymmeninä ruokajärjestelmien tulevaisuus riippuu siitä, miten joukkoon avainongelmia pystytään vastaamaan. Jokainen niistä kantaa jo itsessään kriisin mahdollisuuden, mutta ennen kaikkea ilmiöiden osuminen yhteen tekee sekä ratkaisuista vaikeita että epäonnistumisesta kohtalokasta. Ruokakeskustelussa eläinkysymystä lähestytään useimmiten tuotannon ympäristövaikutusten kautta, mutta ilman näiden yhteisvaikutusten hahmottamista tarkastelu jää väistämättä vaillinaiseksi. Mikä on eläintuotannon asema, jos ruokajärjestelmien murros kohti kestävämpää maailmaa onnistuu?  

Julkisessa ruokakeskustelussa keskitytään yleensä joko tuotantoon tai kulutukseen. Niiden välinen yhteys on ilmiselvä, mutta se on helppo sivuuttaa etenkin kiistelyssä siitä, kenen vastuulla muutosten aikaan saaminen on. Tutkimuksessa käsitteellä ”ruokajärjestelmä” muistutetaan, että tuotanto, jalostus, kauppa ja kulutus – sekä laajemmin katsottuna esimerkiksi mainostus, ravintosuositukset, jätehuolto ja monenlaiset ympäristövaikutukset – muodostavat monisyisen kokonaisuuden. Ruokajärjestelmät ovat ihmiskunnan laajin toimeliaisuuden alue ja luontosuhteidemme perusta, hyvässä ja pahassa. Niiden muutoksessa vastuu jakaantuu laajalle. 

Lähitulevaisuudessa maailman ruokajärjestelmät mullistuvat väistämättä, ja se voi tapahtua karkeasti kahdella tavalla: törmäämällä kriisiin päistikkaa tai valmistautumalla muutoksiin etukäteen. Muutoksen kohtalonkysymyksiä ovat: 

1) Haitallisten ympäristövaikutusten vähentäminen 

2) Sopeutuminen ympäristömuutoksiin 

3) Nälän torjuminen ja ruokaturvan takaaminen 

4) Ruokajärjestelmien kriisialttiuden vähentäminen. 

Kaikki nämä ulottuvuudet vaikuttavat toisiinsa, mutta lista kuvastaa myös tietynlaista tärkeysjärjestystä: jos aiemmissa epäonnistutaan, selviäminen jälkimmäisten kanssa käy yhä vaikeammaksi ja lopulta mahdottomaksi. Niinpä vaikka ruokajärjestelmien olemassaolon syy on tietysti inhimillisten tarpeiden turvaaminen, tämä tehtävä ei onnistu, mikäli ekologinen perusta murentuu.  

Ympäristökuorman vähentäminen 

Vaikka haitallisia ympäristövaikutuksia tapahtuu kaikissa ruokajärjestelmän osissa, valtaosa niistä kohdistuu tuotantovaiheeseen. Esimerkiksi tuotannon ja kuljetuksen kasvihuonepäästöjen vertailu – jossa kuljetuksen rooli on suhteellisen pieni – ei edes kerro koko kuvaa, sillä tuotannossa syntyvät ilmastopäästöjen rinnalla niin ikään pääosin merkittävimmät muut ongelmat: biodiversiteetin heikkeneminen, ravinnevalumat, kalakantojen romahtaminen, veden niukkeneminen ja viljelysmaan heikkeneminen.  

On tutkimuksellisesti täysin kiistämätöntä, että eläintuotanto on globaalisti näissä kaikissa ympäristövaikutuksissa merkittävin tekijä. Vaikka eläinperäisen ruoan maataloustuotanto saa aikaan 18% ihmiskunnan ravinnon kaloreista ja 37% proteiineista, sen käytössä on yli 80% maatalousmaasta ja se aiheuttaa reilusti yli puolet kaikista päästöistä. Tähän päälle tulevat vielä esimerkiksi kalastukseen liittyvät ongelmat. Eläintuotannon osuuden vähentäminen on ehdoton edellytys ruoantuotannon ympäristökuorman keventämiselle.  

Määrän lisäksi olennaista on myös laatu, sillä saman asian – olkoon se lihaa, viljaa tai hedelmiä – tuottamisessa ympäristövaikutukset voivat vaihdella monikymmenkertaisesti. Siksi eläintuotannon osuuden pienentämisen ohella tuotantotapoja täytyisi uudistaa kaikilla aloilla, myös kasvintuotannossa. 

Eri tuotantotapojen laadullisten erojen vuoksi usein muistutetaan, että globaaleja laskelmia ei voi suoraan soveltaa paikallisiin oloihin. Tämä on kriittisen tärkeä huomio, mutta argumenttia käytetään Suomessakin tietoisesti väärin vääntämällä se muotoon ”täällä osataan hoitaa asiat kunnolla, joten meidänhän pitäisi viedä suomalaista ruokaa ja osaamista maailmalle.” Valitettavasti ruokajärjestelmät eivät toimi kokonaisuutena katsoen kestävästi missään päin maailmaa.  

Kestäviä tuotantotapoja kyllä löytyy, mutta toistaiseksi ne ovat poikkeuksia. Yksi esimerkki kestävämmistä, etenkin ravinnekiertoja ja viljelysmaan kuntoa edistävistä käytännöistä on pienimuotoisemman eläintuotannon integrointi osaksi kasvintuotantoa. Eläimillä on tällöin iso rooli esimerkiksi lannoitteiden tuotannossa ja sellaisen biomassan hyödyntämisessä, joka ei käy ravinnoksi tai muuhun käyttöön. Tällaisia käytäntöjä ei voida arvioida nykyhetkeen perustuvilla kasvituotanto/eläintuotanto -vertailuilla, koska nykyään eläin- ja kasvituotanto on pääosin eriytetty toisistaan ja eläintuotantomäärät ovat kasvaneet suuriksi. Hyödyllisen resurssin sijaan lanta on tällöin käytännössä jätettä. 

Yksittäisiä pioneerikokeiluja ei kuitenkaan voi käyttää argumenttina nykytilanteen säilyttämisen puolesta. Se, että eläimillä voi hyvin olla rooli kestävämmässä tuotannossa, ei poista sitä faktaa, että eläintuotannon osuuden selvä vähentäminen nykyisestä tasosta on välttämätöntä. Mutta koska tuotantoa ei ole ilman kauppaa ja kulutusta, ongelmat eivät tietenkään ole yksin tuottajien vastuulla. Tuotanto ei voi vähentyä, mikäli kulutustottumukset eivät muutu. 

Miten sopeutua uuteen maailmaan? 

Ympäristökuorman vähentämisen rinnalla ruokajärjestelmien täytyy muuttua sopeutuvammiksi ympäristömuutoksille, sillä parhaimmassakin tapauksessa ilmastonmuutos ja monet muut ympäristömuutokset etenevät. Olosuhteet muuttuvat ennustamattomammiksi, kun esimerkiksi erilaiset sään ääri-ilmiöt lisääntyvät. Tämä koskettaa jälleen etenkin tuotantoa, joka on välittömämmässä suhteessa esimerkiksi sääoloihin kuin muut ruokajärjestelmän vaiheet.  

Yksi tutkimuksessa toistettu keino sopeutumis- ja mukautumiskyvyn lisäämiseksi on tuotannon monipuolistaminen, tuotantokirjon lisääminen. Tämä kuitenkin kulkee vastavirtaan suhteessa viime vuosikymmenten ruokajärjestelmien kehitykseen oikeastaan kaikkialla maailmassa. Laji- ja lajikevalikoiman kapeneminen ja keskittymällä tehostaminen ovat olleet viime vuosisadan kehityksen ytimessä. Niin kauan kuin ekologiset olosuhteet ovat olleet suhteellisen ennustettavat, kun ongelmia on voitu hoitaa intensiivisellä resurssien käytöllä (lannoitteilla, keinokastelulla, torjunta-aineilla) ja kun ympäröivä luonto on sietänyt tätä kuormaa, tällainen suunta on ollut kapeasti määriteltynä ”tehokasta”. Globaali kasvintuotanto on keskittynyt muutamiin yksittäisiin bulkkituotteisiin, jotka ovat moneen käyttöön soveliasta ruokateollisuuden raaka-ainetta ja sopivat etenkin intensiivisen eläinteollisuuden rehukäyttöön. 

Sopeutuminen uudenlaisiin olosuhteisiin tilanteessa, jossa mainittua resurssisyötettä täytyy samalla vähentää, ei ole helppo tehtävä yhdellekään tuottajalle. Sitä vaikeampaa se kuitenkin on, mitä ahtaammalla tuottaja on taloudellisesti. Köyhimpien maiden tuottajat ovat tietysti haavoittuvammassa asemassa, mutta tilanne ei ole valtaosalle helppo Suomessakaan. Koko tuotantovalikoiman uudistaminen, uuden tietämyksen hankkiminen ja kirjaimellisesti vuosia kestävä maan muokkaaminen uuteen käyttöön on vaikea rasti etenkin, kun vallassa ollut maatalouspolitiikka ja ruokamarkkinoiden valtavirta on ohjannut investointeja ja taitoja ihan eri suuntaan. 

Maailma täytyy ruokkia 

Nälän voittaminen ja vakaan ruokaturvan takaaminen koko maailman väestölle on tietysti maailman ruokajärjestelmien ydintehtävä, jota ne eivät valitettavasti ole toteutuneet järin hyvin. Aivan viime vuosiin saakka kaikkein kurjin nälkä on jonkin verran vähentynyt – mutta määrä kääntyi jo ennen COVID19-pandemiaa nousuun. Kuitenkin ravinnonpuutteesta kärsii ainakin 3 miljardia ihmistä, ja tämä määrä ei ole juuri viime vuosikymmeninä muuttunut.  

Nälän vastaisen työn nähdään usein olevan ristiriidassa edellisten kohtalokysymysten kanssa: miten lisätä tuotettavan ruoan määrää, jos samalla pitää vähentää ympäristökuormaa ja sopeutua ympäristömuutoksiin? Tällöin kuitenkin ymmärretään nälkäongelma perustavasti väärin. Nälkä ja ruokaturvattomuus eivät juonnu pääosin ruoan puutteesta. Nälkää voi olla myös yltäkylläisyyden oloissa, kuten Yhdysvaltain tilanne todistaa. Suuri osa maailman köyhistä ja ruokaturvattomista on ruoan tuottajia.  

Vaikka nälän voittaminen vaatii joillain maailman alueilla myös tuotannon lisäämistä, olennaisinta on taata ruoan tuottajille mahdollisuus kunnolliseen elantoon ja elvyttää paikallisia ruokajärjestelmiä niin, että tuotteet saa myytyä ja ruoan tuotanto synnyttää työllisyyttä ja hyvinvointia ympärilleen. Monilla niistä alueista, joilla köyhyyttä ja nälkää on enemmän, eläintuotannon nopea vähentäminen olisi lisäksi paljon vaikeampaa kuin vauraammissa maissa. Nykyinen tuotanto nojaa usein laiduntamiseen, ja äärimmäisen haavoittuvaisilla tuottajilla on vähän resursseja nopeaan muutokseen.  

Maailman nälkäisiä ei siis ruokita kestävästi vauraiden maiden ylituotannolla. Vaikka ruokatuonti lienee kriittisen tärkeää joillain alueilla hamaan tulevaisuuteen, tuontiriippuvaisuus on myös monilla alueilla keskeinen syy paikallisten ruokajärjestelmien murentumiseen, eikä tuontiruoka voi korvata niitä, mikäli siihen ei ole varaa. Niinpä vauraiden maiden kestämättömiä tuotantotapoja ei voida puolustella – ei Suomessakaan – sillä perusteella, että meidän vastuullamme on maailman ruokkiminen. Suomessa viime aikoina toisteltu ajatus, että meidän kannattaisi jatkaa ”kestävää eläintuotantoa” tästä syystä, sortuu melkoiseen mittakaavavirheeseen (siis sen lisäksi, että nykyinen tuotanto nähdään ongelmattomana). Suomalaiset tuotteet ehkä löytäisivät markkinoita ostovoimaisilta alueilta, mutta voimakkaalla naudanlihan ja maitotuotteiden tuotannolla ei ole mitään tekemistä maailman nälkäongelmien voittamisen kanssa. 

Neljäs kohtalonkysymys on ruokajärjestelmien kriisialttius. Entiseen maailmaan kehittynyt virtaviivaistettu ja yhä tiiviimmin globaalisti yhteen nivoutunut ruokajärjestelmä on nojannut siihen oletukseen, että parhaimmillaan kaikkea ruokaa saadaan kaikkialla mihin aikaan vain, kunhan siihen on varaa. Kansainvälinen kauppa ja avustustoiminta ovat tasanneet historiallisesti katsoen melko onnistuneesti pahimpia paikallisia kriisejä, vaikka nälänhädiltä ei olekaan täysin vältytty. Tässä maailmassa on voitu ajatella, että on ”tehokasta” keskittää tuotantoa vain tietyille alueille ja heikentää alueellista omavaraisuutta, jos se on taloudellisesti toimivaa. 

Nämä olosuhteet kuitenkin mullistuvat. Kun samanaikaiset ympäristöhäiriöt ympäri maailman käyvät yhä todennäköisemmiksi, tiiviisti yhteen nivoutunut globaali ruokajärjestelmä muuttuu kriisiherkäksi. Jos ympäristömuutosten myötä jotkin nykyiset keskeiset tuotantoalueet (esimerkiksi Yhdysvalloissa) romahtavat, koko globaali järjestys voi nyrjähtää radikaalisti uudenlaiseen tilaan. Viejistä voi tulla tuojia, ja luotettaviin toimituksiin ei voi enää turvautua. 

Maailman vetäytyminen paikallisiksi saarekkeiksi ei ole toivottava eikä kestävä kehityskulku, mutta kriisiherkkyyden vähentäminen tarkoittaa, että paikallisten ja alueellisten ruokajärjestelmien on oltava suhteellisesti omavaraisempia. Tarvitaan eräänlaista systemaattista tehottomuutta, ”löysää” huippuun asti virtaviivaistettujen verkostojen sijaan. 

Tämä on olennaista myös eläinkysymyksen kannalta. Jos keskitytään katsomaan vain eläintuotannon kestämätöntä ympäristökuormaa, ajatukset elinkeinojen muutoksen ”luovasta tuhosta” voivat vaikuttaa houkuttelevilta. Koska tarpeeksi ruokaa saadaan aikaan kasvintuotannolla, ei kai eläintuotannon romahtamisella ole väliä? Mutta muutokset eivät tapahdu tyhjiössä, ja ympäristökuorma ei ole ainoa kriteeri.  

Suomalainen ruoantuotanto on perinyt vuosikymmenten kehityksessä poikkeuksellisen eläinkeskeisen tuotantotavan. Tästä irtaantuminen niin, että samalla luodaan rinnalle uutta kestävämpää tuotantoa, ei ole helppo urakka – etenkin kun samalla on pidettävä huolta siitä, että suomalainen ruokajärjestelmä ei altistu liikaa tuleville kriiseille. Vaikka kaikki menisi niin hyvin kuin suinkin voi, vuosisadan puolivälin lähestyessä nähdään lisääntyviä kriisejä ja kasvavaa kurjuutta ympäri maailman. Suomessa ei hevillä nähdä laajasti nälkää, mutta globaalien markkinoiden toimivuuteen ei voida nojata entisenlaisena varmuutena.  

Suomalaisen yhteiskunnan täytyy vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia ja luonnonvarojen kulutusta kaikilla elämänalueilla, ei pelkästään ruokajärjestelmässä, sillä ilman ympäristömuutosten hillitsemistä kaikki muu käy vaikeammaksi. Tämä tarkoittaa muun muassa eläintuotannon ja eläinruoan kulutuksen vähentämistä – nykytilanteen säilyttäminen ei ole kestävää. Muutoksen täytyy kuitenkin tapahtua niin, että samalla turvataan suomalaisen ruoantuotannon sopeutumiskyky ja suhteellisen korkea ruokaomavaraisuus. Tämän vuoksi ruoantuotannon eläinkysymystä täytyy tarkastella laajemmassa ekologisen siirtymän kehyksessä. 

Artikkelin kirjoittaja Ville Lähde (FT) on ympäristötutkija, filosofi ja tietokirjailija.

Lähteet 

d’Amour, C. et al., Teleconnected food supply shocks. Environmental Research Letters 11, 2016. Verkkolähde: https://doi.org/10.1088/1748-9326/11/3/035007 Haettu 18.2.2021. 

Campbell, B. et al., Agriculture production as a major driver of the Earth system exceeding planetary boundaries. Ecology and Society 22 (4) 2017. Verkkolähde: https://doi.org/10.5751/ES-09595-220408 Haettu 18.2.2021. 
 

Clapp, J., Food self-sufficiency: Making sense of it, and when it makes sense. Food policy 66, 2017. Verkkolähde: http://dx.doi.org/10.1016/j.foodpol.2016.12.001 Haettu 18.2.2021. 
 

Cotrell, R.S. et al., Food production shocks across land and sea. Nature Sustainability 2, 2019. Verkkolähde: https://doi.org/10.1038/s41893-018-0210-1 Haettu 18.2.2021. 
 

Ericksen, P. (2008) Conceptualizing food systems for global environmental change research. Global Environmental Change 15(1) 234–245. Verkkolähde: https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2007.09.002 Haettu 18.2.2021. 
 

Fraser, E.D.G. et al., A framework for assessing the vulnerability of food systems to future shocks. Futures 37(6) 2005. Verkkolähde: https://doi.org/10.1016/j.futures.2004.10.011 Haettu 18.2.2021. 
 

Khoury, C. et al., Increasing homogeneity in global food supplies and the implications for food security. PNAS 111 (11) 2014. Verkkolähde: https://doi.org/10.1073/pnas.1313490111 Haettu 18.2.2021. 
 

Kinnunen, P. et al. Local food crop production can fulfil demand for less than one-third of the population. Nature Food 1, 2020. Verkkolähde: https://doi.org/10.1038/s43016-020-0060-7 Haettu 18.2.2021. 
 

Kummu, M. et al. Interplay of trade and food system resilience: Gains on supply diversity over time at the cost of trade independency. Global Food Security 24, 2020. Verkkolähde: https://doi.org/10.1016/j.gfs.2020.100360 Haettu 18.2.2021. 
 

Lähde, Ville, Mitä maailman nälän voittaminen vaatii? Alue ja ympäristö 48(1), 2019. Verkkolähde: https://doi.org/10.30663/ay.79663 Haettu 18.2.2021. 

Nyström et al. Anatomy and resilience of the global production ecosystem. Nature, Vol. 575, 2019, 98–109. Verkkolähde: https://doi.org/10.1038/s41586-019-1712-3 Haettu 18.2.2021. 

Poore, J., & Nemecek, T. (2018) Reducing food’s environmental impacts through producers and consumers. Science 360(6392) 987–992. Verkkolähde: https://doi.org.10.1126/science.aaq0216 Haettu 18.2.2021. 
 

Puma, M.J. et al., Assessing the evolving fragility of the global food system. Environmental Research Letters 10, 2015. Verkkolähde: https://doi.org/10.1088/1748-9326/10/2/024007 Haettu 18.2.2021. 
 

Springmann, M., Clark, M., Mason-C’Croz, D., Wiebe, K., Bordisky, B., Lassaletta, L., de Vries, W., Vermeulen, S., Herrero, M., Carlson, K., Jonell, M., Troell, M., DeClerck, F., Gordon, L., Zurayk, R., Scarborough, P., Rayner, M., Loken, B., Fanzo, J., Godfray, H., Tilman, D., Rockström, J. & Willett, W. (2018) Options for keeping the food system within environmental limits. Nature 562(7728) 519–525. Verkkolähde: https://doi.org/10.1038/s41586-018-0594-0 Haettu 18.2.2021.