Johdanto – Miten kirjoittaa eläimistä?
Tämä on Suomen ensimmäinen eläinoikeusraportti ja samalla Animalia ry:n 60-vuotispäivän juhlajulkaisu. Raportti antaa ajankohtaista tietoa eläinten oikeuksien nykytilasta ja tulevaisuudesta Suomessa. Samalla raportin tehtävä on esitellä eläinoikeuskenttää ja kertoa, mitä eläinten oikeudet ylipäätään ovat.
Aloitetaan siis perusasioista: mitä ovat eläinten oikeudet? Toisin kuin voisi ajatella, eläinten oikeuksilla ei viitata pelkästään joihinkin tiettyihin perustuslaillisiin oikeuksiin, joita eläimille vaaditaan. Ennemmin eläinten oikeuksia voi hahmottaa tarkasteluikkunana, eli yhteiskunnallisena näkökulmana. Tämän ymmärtäminen helpottuu, kun vertaamme eläinten oikeuksia toiseen yhteiskunnalliseen näkökulmaan, nimittäin eläinten suojeluun.
Eläinten suojelulla tarkoitetaan useimmiten eläinten aseman parantamista ja turvaamista nykyisten eläintuotannon rakenteiden puitteissa. Eläinten suojelu pyrkii sääntelyn kautta parantamaan esimerkiksi eläinten pitopaikkoja, tarjoamaan eläimille enemmän virikkeitä tai lisäämällä niiden ulkoilua.
Eläinten oikeuksien näkökulmasta eläinten suojelu ei riitä. Kun suojelemme eläimiä nykyisenkaltaisten tuotantorakenteiden määrittämissä raameissa, hyväksymme, että eläimet ovat pelkkä taloudellisen hyödyn tavoittelun väline. Toisin sanoen, emme näe ongelmaa, siinä että eläin kasvatetaan ja tapetaan ihmisen ruoaksi tai vaatteeksi. Ongelmiksi muodostuvat vain epätavallisen julma kohtelu tai epätavallisen julma tappaminen.
Edellä mainitun asemesta eläinoikeusaktivistien ja -järjestöjen tavoite on, että eläimet eivät olisi ihmisen hallinnoimaa ja suojelemaa omaisuutta laisinkaan. Eläinoikeusjärjestöt eivät ole perinteisesti ensisijaisesti esittäneet vaatimuksiaan perustuslain tasolla. Silti eläinoikeustoimijoiden lopulliset tavoitteet voidaan kääntää myös juridiikan kielelle: eläimille tulisi taata perusoikeudet, jolloin niitä ei voisi enää hyväksikäyttää. Perustuslain tasolla eläinoikeustavoitteita on Suomessa ajanut viime vuosina Suomen eläinoikeusjuristit ry.
Suomessa eläinoikeusjärjestöiksi itsensä määrittelevät muun muassa Animalia ja Oikeutta eläimille. Eläinoikeusajattelun keskeinen käsite on lajisorto. Sillä viitataan käytäntöihin, joilla ihmislaji käyttää hyväkseen muita eläinlajeja. Lajisortoa voi tarkastella yksittäisiä tilanteita laajempana järjestelmänä, johon kuuluu ruumiillisen alistamisen ja sorron lisäksi kielellinen ulottuvuus. Eläinten hyväksikäytöstä tehdään hyväksyttävämpää kielenkäytöllä, joka korostaa eläinten vähempiarvoisuutta suhteessa ihmiseen.
Eläimistä kirjoittamisen ongelmat mediassa
Eläinoikeusraportin tavoite on antaa työkaluja monipuolisempaan uutisointiin ja kirjoittamiseen eläinten asioista. Tässä johdantoartikkelissa asiaa tarkastellaan kolmen esimerkin kautta. Eläimiä koskevaa suomalaista mediakirjoittelua vaivaavat tietyt toistuvat ongelmat:
1. Eläintuottajien ja heidän etujärjestöjensä näkökulman korostuminen haastateltavissa
2. Eläintuotannon sanaston ja kielen esittäminen neutraalina
3. Eläinten suojelun, oikeuksien ja omaisuutena kohtelun sekoittuminen toisiinsa.
Ongelma 1: eläintuottajien ja heidän etujärjestöjensä näkökulma korostuu haastateltavissa
Eläimistä kirjoitettaessa ääneen pääsevät ensisijaisesti ihmiset, joiden toimeentulo riippuu eläinten hyväksikäytön jatkumisesta nykyisen tuotannon oloissa. Kun mediassa uutisoidaan esimerkiksi turkistarhauksesta, haastateltaviksi valikoituu turkistarhaajia ja Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liiton edustajia. He kertovat erityisen mielellään, miten hyvin eläimet voivat, kuinka tuotanto edistää kiertotaloutta tai että tiukempaa eläintenpitoa koskevaa lainsäädäntöä ei tarvita, vaan alan omavalvonta riittää.
Eläintuotannosta taloudellisesti hyötyvien tahojen vaalima ajatus kansallisesta, laajamittaisesta eläinteollisuudesta “Suomen etuna” toistuu myös mediassa usein ilman, että ajatusta juurikaan kyseenalaistetaan. Esimerkiksi lihasikojen ja -nautojen teollinen kasvatus synnyttää merkittäviä määriä ilmastopäästöjä, mutta toimittajat eivät useinkaan yhdistä ilmastonäkökulmaa eläintenpitoa koskeviin juttuihinsa. Sen sijaan suomalainen eläintenpito näyttäytyy positiivisena asiana, jopa kansallisena tehtävänä.
Vaihtoehto edellä kuvatulle uutisoinnin tavalle on, että eläimistä kirjoittava toimittaja nostaa tietoisesti esiin myös eläinoikeusnäkökulman. Yksinkertaisimmillaan asia korjaantuu niin, että haastatellaan eläintuotannon edustajan rinnalla eläinkysymyksiin perehtynyttä asiantuntijaa, esimerkiksi eläintieteilijää, eläinlakiasioihin perehtynyttä juristia tai eläinten oikeuksia tutkinutta sosiologia. Eläinten oikeuksien asiantuntijoita on Suomessa useita. Kun uutisoidaan suomalaisen sianlihan vientiprojektista Kiinan markkinoille, eläintuottajien (eli projektista taloudellisesti hyötyvien) lisäksi kuullaan asiantuntijaa sianlihantuotannon eläinoikeusongelmista Suomessa. Sopivaa asiantuntijaa haastattelemalla saadaan myös ilmastonäkökulma luontevasti esiin.
Ongelma 2: eläintuotannon käyttämä sanasto ja kieli esitetään neutraalina
Eläintuottajien ja eläinoikeustoimijoiden käyttämässä kielessä on eroja. Mediassa korostuvat nimenomaan eläintuotannon edustajien kieli ja sanavalinnat ikään kuin ne olisivat puolueettomia.
Turkisala kutsuu turkistarhoilla kasvatettavia supikoiria ”suomensupeiksi”, epäilemättä hälventääkseen ”supikoira”-sanan lemmikkikoiriin tuottamia mielleyhtymiä. Eläinkokeiden kohdalla puhutaan kliinis-neutraalisti tai jopa positiivisen kuuloisesti ”toimenpiteistä”, kun viitataan vakavien vammojen tai kuolemien aiheuttamiseen eläimille. Eläintuotannossa eläimet ”joudutaan lopettamaan”, kun kyse on siitä, että tilallisella ei ole varaa pitää eläimiä hengissä. Tällöin eläimistä puhutaan kuin omaisuutena, jolla ei ole omaa intressiä tai tahtoa elää.
Yksittäisiä sanoja laajemmin voidaan tarkastella kielellisiä strategioita, joita eri tahot käyttävät asiansa ajamiseen. Maito- ja lihatuottajien kielellistä strategiaa luonnehtii esimerkiksi kotimaisuuden, puhtauden, vähäpäästöisyyden, lähellä tuotetun ja hyvinvoinnin käsitteiden järjestelmällinen toistaminen ja korostaminen. Turkistuottajien kielellinen strategia puolestaan koostuu kiertotalouden, laadukkuuden, sertifioinnin, ekologisuuden ja laillisuuden kaltaisista käsitteistä. Eri eläinten hyväksikäytön alat korostavat erottelua meihin ja muihin: laadukkaaseen ja eettiseen kotimaisuuteen sekä epäeettiseen ja laaduttomaan ulkomaiseen.
Eläinoikeustoimijoiden kielellinen strategia pohjautuu sellaisiin käsitteisiin kuin tehotuotanto, kärsimys, hyväksikäyttö, häkkikasvatus, kuolema, lajityypilliset tarpeet ja vapaus. Eläinten oikeudet huomioon ottavassa kielenkäytössä korostetaan ihmisen olevan yksi eläin muiden joukossa, kun taas eläintuotannon kielelliseen strategiaan kuuluu selvä eronteko ihmisen ja muun eläinkunnan välillä.
Ongelma 3: eläinten suojelu, eläinten oikeudet ja eläinten kohtelu omaisuutena sekoittuvat toisiinsa
Eläinten suojelun, eläinten oikeuksien ja eläinten omaisuutena kohtelun sekoittuminen toisiinsa näkyy uutisoinnissa, jossa korostetaan esimerkiksi suomalaisen tuotannon laatua. Mittarina tuotannon laadukkuudesta voidaan pitää vaikkapa antibioottien käytön vähyyttä sikatuotannossa tai alan sisäistä sertifiointia turkistuotannossa. Nämä laatuväitteet helposti muuttuvat hyvinvointia koskeviksi väitteiksi, jolloin eläinten lihan tai turkin myyntiarvon kasvattaminen esitetään eläinten hyvinvoinnin parantamisena.
Antibioottien käytön vähyys tai turkisalan sertifiointi eivät käytännössä juuri vaikuta eläinten hyvinvointiin tiloilla, vaikka niitä käytetäänkin usein esimerkkeinä suomalaisen tuotannon laadukkuudesta. Antibiooteilla kurissa pidettävien tartuntatautien poissaolo ei kerro eläimen itsensä kokemasta hyvinvoinnista paljoakaan. Turkissertifiointi on alan omavalvontaa, jonka kriteerit ovat usein samalla tasolla kuin mitä jo laki vaatii.
Myös eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien näkökulmat sekoittuvat helposti mediakirjoittelussa toisiinsa. Eläinten oikeuksia ajavat järjestöt esitellään artikkelissa eläinsuojelijoina tai vastaavasti pieniä parannuksia eläinten oloihin ajavat tahot “eläinoikeusaktivisteina”. Eläinten suojelun näkökulmasta voidaan tavoitella esimerkiksi suomalaisen lihantuotannon hyvinvointimerkintää, joka toteutetaan yli hyvinvointilain vaatimien standardien. Eläinten oikeuksien näkökulmasta lihatuotanto kuitenkin perustuu aina siihen, että eläinten perustavaa oikeutta elämään loukataan. Siksi eläinoikeusajattelu kysyy, onko nykyisenkaltaiselle lihantuotannolle sijaa ja eettisiä perusteita yhteiskunnassa.
Muistilista tasapuolisempaan eläimistä kirjoittamiseen
Eläimistä kirjoittamiseen ja eläimiä koskevan uutisoinnin analysointiin voidaan edellisten perusteella muotoilla seuraava muistilista:
1. Kenen näkökulma kuuluu jutussa? Onko edustettuna ensisijaisesti eläintuotanto vai pääsevätkö myös muut ääneen? Onko jutussa piilonäkökulmana ajatus eläintuotannosta Suomen kansallisena etuna?
2. Millaisin käsittein ilmiöitä kuvataan? Käytetäänkö tuottajien, tutkijoiden ja eläinoikeusjärjestöjen käsitteitä vai yksipuolisesti vain jotain näistä?
3. Käsitelläänkö eläimiä ensisijaisesti omaisuutena vai käsitelläänkö myös eläinten suojelun tai eläinten oikeuksien näkökulmia? Osataanko erotella eläinten oma etu ja eläintuottajan etu? Sotketaanko toisiinsa osin tuotetta koskevat laatukriteerit, eläinten hyvinvointiparannukset ja eläinten oikeudet?
Kun eläimistä kirjoitetaan, täysin neutraalia näkökulmaa ei löydy. Suuri osa eläimiä koskevaa tieteellistä hyvinvointitutkimustakin palvelee tiettyä päämäärää, esimerkiksi eläinten hyvinvointiparannuksia nykyisten eläintuotannon sisällä. Mikään tutkimuskaan ei siis välttämättä esitä näkökulmia, jotka ulottuisivat tuotannon olosuhteiden tuolle puolen. Tämän takia on viisasta ennemmin nostaa esiin monipuolisesti eri näkökulmia kuin etsiä neutraalia maaperää.
Eläinten oikeuksien näkökulma synnyttää enenevässä määrin keskustelua Suomessa ja kansainvälisesti. Syy tähän lienee, että eläintuotanto muuttui 1900-luvun jälkipuolella muodoltaan teolliseksi ja koneelliseksi. Eläintuotannon ja ilmastonmuutoksen kiistämätön yhteys kärjistää entisestään konfliktia tuotannon puolustajien ja sen kriitikoiden välillä. Aiempi työvoimaintensiivinen ja pieniin tilakokoihin perustuva eläintuotanto on nykyään historiallinen fantasia, jota elätellään mainoksissa ja lihapakkausten kuvituksissa.
Tässä raportissa käsitellään eläinten oikeuksia ja eläinoikeusajattelua lukuisista eri näkökulmista. Liikumme ajassa, kun Salla Tuomivaaran artikkeli tarkastelee eläinliikkeen menneisyyttä ja saavutuksia ja Ville Lähde puolestaan pohtii tulevaisuutta ja ruokajärjestelmän uudistamista osana kokonaisvaltaista ekologista siirtymää. Nykyhetkeä koskevista artikkeleista Suvi Auvisen teksti avaa eläinperäisen tuotannon tukijärjestelmän ongelmia. Laura Uotilan artikkeli käsittelee nykyisen eläinkoetoiminnan ongelmia Suomessa. Veikka Lahtisen artikkeleista toinen käsittelee teollisen eläintuotannon lobbausta ja toinen eläinten oikeuksien nykytilannetta Suomessa.
Artikkelin kirjoittaja Veikka Lahtinen (VTM) on Animalian vaikuttamistyön asiantuntija ja tietokirjailija.
