Munijakanat

Munivia kanoja on Suomessa noin 3,7 miljoonaa. Munantuotantoa varten kasvatettavia nuorikoita on vajaa miljoona. Kukkoja, joita pidetään lähinnä siitostarkoituksiin, on alle 20 000, vaikka puolet kuoriutuvista kananpoikasista on kukkoja.

Kanat aloittavat munintansa noin 18 viikon ikäisinä, pari viikkoa sen jälkeen kun ne on siirretty kasvattamoista munintakanaloihin. Nuoret kanat munivat parhaiten, ja sen vuoksi kanoja pidetään yleensä vain yhden munintakauden ajan eli noin 12–14 kuukautta. Munijakanat tapetaan noin puolentoista vuoden ikäisinä.

Nykyisin munantuotannossa pidettävät kanat eivät ole puhdasrotuisia, vaan risteytyksillä aikaansaatuja hybridejä. Suunnitelmallinen jalostustyö on suurten jalostusyhtiöiden käsissä, ja risteytyksissä käytettävä eläinaines tuodaan Suomeen ulkomailta.

Kanat on saatu jalostuksella, tehostetulla ruokinnalla ja valo-ohjelmilla munimaan 30 % aiempaa enemmän kahdenkymmenen viimeisen vuoden aikana. Suomalaisten kananmunankulutus on yli 12 kg henkilöä kohden vuodessa.

Erilaiset kanalat

Suomessa tuotetuista kananmunista noin 60 % tulee häkkikanaloista. Noin 35 % tulee avo- eli lattiakanaloista ja 5 % luomukanaloista.  Kanaloiden keskikoko kasvaa jatkuvasti – jo joka kolmas kanala on jo yli 30 000 linnun yksikkö. Suurkanaloissa ruokinta, vedenjakelu, munien keruu ja usein myös lannan poisto on automatisoitu.

Varusteltu häkkikanala

Valtaosa Suomen munijakanoista elää varustelluissa häkkikanaloissa, joista käytetään myös mm. nimiä virikehäkit ja pienryhmäkanalat. Perinteiset, varustelemattomat häkkikanalat kiellettiin vuonna 2012 kaikissa EU-maissa, mutta varustellut häkit ovat vain hyvin pieni askel kohti kanojen parempaa hyvinvointia.

Varustelluissa häkeissä on orsi, munintapesä ja pehkualue kuopimista ja nokkimista varten. Niissä on myös hiukan enemmän tilaa kuin aiemmin käytetyissä häkeissä – lintua kohti käytettävissä olevaa alaa on oltava vähintään 600 cm².

Myös varusteltu häkki on ahdas ja käyttäytymisongelmia aiheuttava elinympäristö, joka vastaa kanan kannalta monessa suhteessa tavallista häkkiä. Ympäristön ja tarpeiden ristiriidasta kertovaa stereotyyppistä käyttäytymistä esiintyy myös varusteltujen häkkien kanoilla, mutta ei vapaasti liikkumaan pääsevillä lattiakanoilla.

Häkkien varustus parantaa hieman kanojen mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen, mutta aiheuttaa myös ongelmia. Ahtaudessa kanat eivät käytännössä pysty hyödyntämään virikkeitä etenkään yhtäaikaisesti, mikä lisää kilpailua ja sosiaalista stressiä. Matalassa häkissä orret sijoittuvat yleensä juuri höyhenten nypintään ja kannibalismiin houkuttelevalle korkeudelle. Pehkualueen käyttö on yleensä rajoitettua, eikä pehkukylpyjen ottaminen ole käytännössä mahdollista, sillä ”pehkujen” virkaa ajaa muovinpalanen, jonka päällä kuivikkeet eivät pysy. Munintapesä on kanoille tärkeä lisä, sillä suojassa muniminen on yksi kanan voimakkaimmista käyttäytymistarpeista.

Lattiakanalat

Lattiakanaloissa kanat saavat liikkua kanalan osastoissa vapaasti. Yhtä kanaa kohti tilaa on noin kaksi kertaa enemmän kuin häkkikanaloissa, sillä tavanomaisten lattiakanaloiden eläintiheys saa olla 9 kanaa neliömetrillä. Kanalassa tulee olla orsia ja lattialla pehkua. Munimista varten linnuille on pesäkopit. Tavanomaisessa lattiakasvatuksessa kanoilla ei yleensä ole ulkoilumahdollisuutta.

Lattiakasvatus mahdollistaa lintujen lajinmukaisen käyttäytymisen selvästi häkkiympäristöä paremmin. Luonnottoman suuret, usein tuhansien lintujen ryhmät, ja tilanahtaus aiheuttavat kuitenkin höyhenten nyppimistä, ja kannibalismi on jopa yleisempää kuin häkkikanaloissa. Puhjenneesta ongelmasta voi myös kärsiä huomattavasti suurempi määrä kanoja kuin rajatuissa häkeissä. Lattiakanaloiden käyttäytymishäiriöitä voitaisiin ehkäistä pienentämällä eläintiheyttä ja ryhmäkokoa. Jos kanat kasvatetaan untuvikoista asti lattiakasvatuksessa, sopeutuvat linnut siihen paremmin myös aikuisina ja häiriökäyttäytymisen riski pienenee.

Häkkikanaloiden tilalle ovat jossain määrin tulleet kerroslattiakanalat. Kerroslattiakanalassa kanat voivat liikkua vapaasti kuten lattiakanalassa, mutta eläintiheys on suurempi. Korkeamman tiheyden mahdollistavat ritilähyllyt, joita voi olla enintään neljä päällekkäin. Lannanpoisto ritilöiden alta on järjestetty automaattiseksi, ja kanoilla on käytössään pehkualue.

Kerroslattiakanaloiden kriittisin vaihe on nuorikoiden totuttaminen järjestelmään. Lattialla tai häkeissä kasvatetut nuorikot eivät välttämättä opi liikkumaan tasoilla eivätkä löydä munintapesiä. Kerroskanaloihin tulisikin saada erityisesti niitä varten kasvatettuja nuorikoita, jotka totutetaan riittävän nuorina käyttämään kerroksia.

Ulkokanala

Ulkokanala on vielä varsin uusi tuotantomuoto Suomessa. Ulkokanaloissa kanoilla on oltava pääsy ulkoilualueelle aina päivisin, myös talvella. Kanoja saa pitää sisätiloissa korkeintaan 12 viikon ajan koko tuotantokauden aikana. Kanaloiden sisätiloja koskevat samat vaatimukset kuin tavanomaisia lattiakanaloita, eli kanoja saa olla yhdeksän neliömetriä kohden.

Kanaa kohti on oltava laidunta 4 neliömetriä tai 2 500 kanaa hehtaarilla. Laitumen on oltava kasvipeitteistä.

Luomukanala

Luomukanalat ovat lattiakanaloita, joissa eläintiheys on pienempi kuin tavanomaisissa lattianaloissa – enintään 6 kanaa/m². Kanoilla on myös lattiakanaloita enemmän munintapesä- ja orsitilaa ja ne saavat kesäisin ulkoilla. Luomukanalassa pitää olla ikkunoita, joista kanalaan saadaan myös luonnonvaloa. Parven koko vaihtelee sadoista korkeintaan kolmeen tuhanteen yksilöön ja joukossa pidetään usein myös kukkoja.

Luomukanojen rehun tulee olla luomutuotettua ja lisäksi luomukanoille tulee päivittäin antaa karkearehua, esimerkiksi kuivaa heinää tai säilörehua ja juureksia kuten porkkanaa tai kaalia. Karkearehun etsiminen ja syöminen toimii tärkeänä virikkeenä kanoille.

Lattiakanaloiden ja etenkin ulko- ja luomukanaloiden etuna on se, että niissä kanat pystyvät toteuttamaan käyttäytymistarpeitaan paremmin kuin häkkikanaloissa: ne voivat munia erilliseen, suojaisaan pesään, kylpeä kuivikkeissa, nukkua orrella ja tyydyttää ainakin jossain määrin tutkimisen tarvettaan kuopimalla ja nokkimalla kuivikkeita. Lisäksi ne saavat ulkoillessa virikkeitä ja monipuolisuutta ravintoonsa. Parhaita kanojen hyvinvoinnin kannalta ovat pienet lattiakanalat, joissa kanat oppivat pienemmän parvikoon ansiosta paremmin tunnistamaan toisensa yksilöllisesti, mikä vähentää kanojen kokemaa sosiaalista stressiä.

Kanojen hyvinvointiongelmat

Tuotantokanaloissa kanat kärsivät erityisesti tilanahtaudesta. Lattiakasvatuksessa ongelmia aiheuttaa myös parvien liian suuri koko. Ahtaus ja virikkeettömyys aiheuttavat toisiin kanoihin kohdistuvaa aggressiivisuutta, etenkin jos alaryhmien muodostaminen ei onnistu. Kanat nyppivät höyheniä irti toisistaan myös yrittäessään purkaa luontaista toiminnan tarvettaan. Höyhenten nokkiminen ja häiriökäyttäytymisen kehittyminen kannibalismiksi on tavallista kaikissa tuotantomuodoissa. Monissa maissa kanoilta leikataan nokka poikki kannibalismin aiheuttaman kuolleisuuden vähentämiseksi. Suomessa nokan leikkaaminen on kielletty.

Suuri osa munijakanojen käyttäytymisongelmista on seurausta kasvatuskauden virikkeettömistä ja luonnottomista oloista. Vailla emon hoitoa ja opastusta varttuneet kananpojat eivät opi yhdenaikaistamaan käyttäytymistään. Tutkimusten mukaan ongelmia voitaisiin ennaltaehkäistä käyttämällä kasvattamoissa keinoemoja ja suuntaamalla kanojen toimeliaisuus lajitovereiden sijasta virikkeisiin. Pehkua ja erityisesti eri korkeuksille sijoitettuja orsia tulisi olla tarjolla kasvatuksen alusta alkaen. Orret toimivat myös ahdisteltujen lintujen pakopaikkoina. Myös pehkun seasta etsittävää karkearehua voisi käyttää virikkeenä. Nämä keinot olisivat kuitenkin käytettävissä etupäässä vain lattiakanaloissa.

Munijakanat tapetaan yleisimmin kanalan pihaan ajetussa hiilidioksidikontissa, sillä tuotannosta poistettaville kanoille ei ole jatkokäyttöä elintarviketeollisuudessa. Kananruhot päätyvät usein turkiseläinten rehuksi.

Käytännössä jokaista kanaa kohden kuoriutuu myös yksi kukko. Näillä kukonpojilla ei kuitenkaan ole käyttöä eläintuotannossa. Siksi munantuotantoa varten haudotut untuvikot lajitellaan sukupuolen perusteella pian kuoriutumisen jälkeen. Kanat päätyvät kasvatuskanaloihin, mutta kukkopoikaset tapetaan lain sallimilla tavoilla kaasulla tai silppurilla noin vuorokauden iässä.