Lypsylehmät

Suomessa elää hieman vajaa 900 000 nautaa, joista noin 275 000 on maidontuotannossa olevia lypsylehmiä. Lypsylehmien lukumäärä on vähentynyt tasaisesti 1960-luvun keskivaiheen reilusta miljoonasta lehmästä nykyiseen. Maidontuotantoon kasvatettavia nuoria lehmiä eli hiehoja on lypsykarjatiloilla noin 150 000. Suomen lypsylehmistä on ayrshirerotuisia noin 70 %, holstein-friisiläisiä noin 30 % ja vain noin 1 % alkuperäistä suomenkarjaa.

Lehmäkohtainen maidontuotos on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmeninä. 1972 keskimääräinen maitotuotos lehmää kohden oli vajaa 3 900 litraa – nykyään se on jo yli 8 000 litraa. Lypsykarjatilat vähenevät edelleen nopeasti ja niiden keskimääräinen koko kasvaa. Tällä hetkellä keskikokoisella maitotilalla on 33 lypsylehmää. Pihattonavetat ovat yleensä parsinavetoita suurempia.

Maidontuotanto rasittaa lehmiä

Lehmät tuottavat maitoa jälkeläisiään varten. Jalostamalla on kuitenkin saatu aikaan nautarotuja, jotka tuottavat maitoa moninkertaisesti vasikan ravinnontarpeeseen nähden. Lypsylehmien maidontuotannon ylläpitäminen edellyttää, että lehmä poikii vasikan kerran vuodessa. Runsaimmin lehmä tuottaa maitoa heti poikimisen jälkeen, mutta säännöllisesti lypsettyjen ja runsaasti ruokittujen lehmien maidontuotanto jatkuu seuraavan tiineyden loppupuolelle saakka. Noin kaksi kuukautta ennen poikimista lehmä laitetaan umpeen eli maidon tulo keskeytetään.

Lehmät saatetaan kantaviksi yleensä keinosiemennyksellä, ensimmäisen kerran reilun vuoden ikäisinä hiehoina. Tiineys kestää yhdeksän kuukautta, joten hiehot poikivat parivuotiaina. Uudelleen lehmä tiineytetään noin kolmen kuukauden kuluttua poikimisesta.

Lypsylehmät päätyvät nykyisin teurastettavaksi keskimäärin 4-vuotiaina, vain kahden poikimisen jälkeen. Nauta voi elää jopa parikymmentä vuotta ja lehmää voidaan pitää täysikasvuisena vasta juuri noin 4 vuoden iässä.

Runsas maidontuotanto rasittaa lehmän elimistöä ja altistaa lehmät terveys- ja hedelmällisyysongelmille. Metabolinen stressi saattaa vaikuttaa myös lehmien käyttäytymiseen ja heikentää niiden hyvinvointia. Virheellinen ruokinta, lypsyrobottien käyttö ja huono hygienia lisäävät utaretulehdusten riskiä. Huonot lattiamateriaalit sekä heikko hygienia lisäävät kivuliaita sorkkasairauksia. Nämä ovatkin hedelmällisyysongelmien lisäksi yleisimpiä syitä lypsylehmien poistoon.

Nopea vieroitus vierihoidon sijasta

Lypsylehmät eivät yleensä saa hoitaa omia jälkeläisiään, vaan emo ja vasikka erotetaan heti tai viimeistään pari vuorokautta poikimisen jälkeen. Sekä emä että vasikka kärsivät erottamisesta: emällä on synnytyksen jälkeen voimakas tarve hoitaa vasikkaansa ja vasikalla puolestaan tarve imeä emäänsä ja olla sen seurassa. Vasikan nuoleminen nopeuttaa sekä lehmän että vasikan aineenvaihduntaa ja palautumista synnytyksestä. Ternimaidon eli synnytyksen jälkeen erittyvän ensimaidon ravinto- ja vasta-aineet ovat tärkeitä vastasyntyneen vasikan terveydelle.

Vasikan ja emän pitäminen yhdessä muutamia päiviä poikimisen jälkeen on eläinsuojeluasetuksen suositus, joka useimmissa navetoissa jää poikimakarsinan puuttuessa toteutumatta. Joillakin edistyksellisillä tiloilla vasikat saavat imeä emänsä maitoa useiden viikkojen ikäisiksi. Maidontuotantoon tällä ei ole suurta vaikutusta, mutta pidempi vierihoito ehkäisee utaretulehduksia. Luontaisesti emo vierottaisi vasikan asteittain noin 8-11 kuukauden iässä.

Vasikoiden ja nuorkarjan olosuhteet

Emon seurasta vieroitetut vasikat kasvatetaan maitotiloilla yleensä aluksi yksittäiskarsinoissa. Ryhmäkasvatus on vasikoille tärkeää sosiaalisen käyttäytymisen oppimisen vuoksi ja ne voitaisiin siirtää yhteiskarsinaan jo muutaman päivän ikäisinä suoraan poikimakarsinasta. Toimiva ryhmäkasvatus edellyttää riittävästi tilaa vasikoiden lepoon, leikkiin ja ruokailuun sekä karsinoiden kertatäyttöisyyttä tartuntatautien ehkäisemiseksi. Eläinsuojelusäädösten mukaan yli 8 viikon ikäistä vasikkaa on kasvatettava ryhmäkarsinassa ja sitä nuoremmillakin vasikoilla tulee olla mahdollisuus nähdä ja kosketella lajitovereitaan. Osa tiloista pitää kuitenkin yhä vasikoita yksinään umpiseinäisissä karsinoissa ilman perusteltua eläinlääketieteellistä syytä.

Vasikoiden olosuhteet ovat monesti puutteelliset myös vähäisen kuivituksen ja tilanahtauden vuoksi. Säädösten mukaisissakaan karsinoissa vasikoiden ei ole aina mahdollista ojentaa raajojaan makuulla olleessaan. Alle 150-kiloisella vasikalla tulee olla ryhmäkarsinassa tilaa vähintään 1,5 m². Kiinteää pohjaa tai edes makuualuetta ei vasikkakarsinoilta vaadita, vaikka lämmin ja vedoton makuupaikka olisi vasikoiden hyvinvoinnin kannalta tärkeää ja rakolattia on liikkumaan opettelevalle hankala alusta. Leikki on tärkeä osa vasikan käyttäytymistä, mutta siihen on harvoin riittävästi tilaa.

Emoistaan vieroitettujen vasikoiden tyydyttymätön imemistarve aiheuttaa usein ongelmia, kun vasikat oirehtiessaan imevät mitä tahansa nisäkorviketta, esimerkiksi toisia vasikoita tai karsinarakenteita. Vasikoiden juoton on tapahduttava riittävän hitaasti. Tuttisanko on emän nisän jälkeen paras vaihtoehto. Ryhmäkasvatuksessa käytetään usein yhteistä juottoautomaattia, jolloin yhtäaikainen juominen ei ole mahdollista. Tällöin on huolehdittava siitä, että kaikki vasikat oppivat käyttämään automaattia ja tarjottava lisäksi huvitutteja tyydyttämään imemistarvetta.

Poikimattomia hiehoja ja nuorkarjaa eli yli puolivuotiaita nautoja voidaan kasvattaa parteen kytkettynä. Alle puolivuotiaita vasikoita ei saa pitää kytkettynä kuin korkeintaan tunnin kestävän hoitotoimenpiteen ajan. Kuivitettu ryhmäkarsina olisi hiehoillekin suositeltavin ympäristö, sillä ne tarvitsevat sosiaalista kokemusta pärjätäkseen lehmien joukossa.

Nupouttaminen

Vasikat nupoutetaan nykyisin hyvin yleisesti, eli niiltä poistetaan sarven aiheet polttamalla. Nupoutus on vasikalle kivulias ja toteutukseltaan hankala toimenpide, joka aiheuttaa vasikalle kaksi kolmannen asteen palovammaa. Eläinsuojelusäädösten mukaan sen saa kuitenkin tehdä pätevä henkilö alle neljän viikon ikäiselle vasikalle ilman kivunlievitystä. Noin puolet nupoutettavista vasikoista nupoutetaan eläinlääkärin toimesta, jolloin vasikoiden kivunlievityksestä pystytään huolehtimaan. Sarvien poistamista perustellaan eläinten käsittelyn helpottumisella ja sarvien aiheuttamien vaurioiden ehkäisyllä. Nupouttaminen on erityisen yleistä pihatoissa kasvatettavilla naudoilla.

Parsinavetassa lehmiä pidetään kytkettyinä

Lehmä on sosiaalinen eläin, jolle on tärkeää päästä kanssakäymiseen lajitovereidensa kanssa. Luontaisesti naudat laiduntavat laumoina laajoilla alueilla. Noin puolet suomalaisista navetoista on parsinavettoja, joissa luontainen käyttäytyminen ei ole monilta osin mahdollista. Liikkumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi kytkyet rajoittavat nautojen kehonhoitoa ja makuulle asettumista.

Parsinavetassa lehmät seisovat koko talvikauden betonialustalla, joka voi olla osittain ritilää. Kova alusta vaikeuttaa lehmän makuulle menoa ja aiheuttaa hiertymiä. Pehmeä olkikuivitus olisi lehmälle mieluisin alusta. Navetoissa, joissa on lietelantajärjestelmä, parren runsasta kuivitusta kuitenkin vältetään. Kuminen parsimatto on kompromissiratkaisu.

Lehmien koon kasvaessa jalostuksen myötä parret ovat monissa navetoissa jääneet liian lyhyiksi, jolloin lehmät seisovat ajoittain takajalat lantakourussa, makaaminen on epämukavaa ja lehmät likaantuvat. Liian lyhyet parret myös altistavat utare- ja sorkkavaurioille. Pakollinen toimettomuus aiheuttaa parteen kytketyille lehmille stressiä, joka oireilee esimerkiksi kaavamaisena kielenpyöritysliikkeenä. Stereotyyppinen kielenpyöritys voi olla myös oire siitä, etteivät lehmät saa riittävästi karkeaa korsirehua märehdittäväkseen.

Pihatossa liikkuminen on vapaampaa

Yleistymässä olevat pihattonavetat ovat lehmille selvästi parsinavettaa lajinmukaisempi ympäristö. Pihatossa lehmät saavat vapaasti liikkua makuuparsien, ruokintatilan ja lantakäytävän välillä sekä seurustella keskenään. Lypsäminen tapahtuu erityyppisillä lypsyasemilla. Jos käytössä on lypsyrobotti, lehmien on mahdollista käydä lypsyllä varsin vapaasti. Lehmät saavat myös yleensä poikia vapaana erillisissä poikimiskarsinoissa. Tilaa on pihatoissakin kuitenkin yleensä varsin vähän.

Lypsylehmien yleisin pihattotyyppi eli makuuparsipihatto eroaa ulkonäöltään parsinavetasta lähinnä leveämpien käytävien ja erillisten ruokintatilojen osalta. Käytävät ovat lannanpoistojärjestelmän vuoksi yleensä ritiläpohjaisia, mikä vaikeuttaa eläinten liikkumista. Alun perin pihatolla on tarkoitettu kuivikepohjaista lantanavettaa, mutta tällaiset täyskuivitetut pihatot, joissa paksu olkipohja tyhjennetään vain kerran vuodessa, ovat lypsykarjoilla harvinaisia. Osittain kuivitetut ratkaisut ovat myös mahdollisia. Pihatot voivat olla joko lämmitettyjä tai niin sanottuja kylmäpihattoja, joissa vain vasikka- ja sairasosastot ovat lämpimiä. Kylmäpihatoissa naudat voivat kulkea vapaasti suojaisan navetan ja ulkona olevan jaloittelutarhan välillä ja ne ovat usein kuivikepohjaisia.

Tilanahtaus aiheuttaa ongelmia pihatoissa. Naudoilla on vankka keskinäinen arvojärjestys, ja etenkin alempiarvoiset eläimet kärsivät ahtaudesta. Ongelmia syntyy, ellei kaikille lehmille ole makuuparsipaikkaa tai käytävillä ei ole riittävästi tilaa väistämiseen. Korsirehua on pihatoissa yleensä vapaasti saatavilla, mutta rehuautomaatilla aiheutuu usein kilpailua ja häirintää, koska yhtäaikainen ruokailu ei ole mahdollista. Rehuautomaatin tulisikin olla aina sellainen, jossa ulkopuolella oleva lehmä ei pääse häiritsemään ruokailemassa olevaa yksilöä.

Vaikka pihatoissa lehmät saavat liikkua, sorkka- ja jalkaongelmat ovat yleisiä parsinavettaa huonomman hygienian ja liian kovan lattiamateriaalin vuoksi. Hyvä hygienia ja pehmeät parret olisivatkin tärkeitä sorkka- ja utareterveydelle. Koska pihattonavetoissa eläinmäärät ovat yhä suurempia ja toimintaa automatisoidaan yhä pidemmälle, eläinten yksilöllisen tarkkailun ja hoidon toteutuminen riippuu paljon hoitajan viitseliäisyydestä. Suuret automatisoidut tilat ovat myös haavoittuvaisia häiriötilanteissa, joissa tekniikka ei jostain syystä toimikaan.

Jaloittelu ja laiduntaminen

Kaikkien maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen, joita pidetään muuten kytkettyinä, on päästävä laitumelle tai ”muuhun tarkoituksenmukaiseen jaloittelutilaan” vähintään 60 päivänä touko-syyskuun välisellä laidunkaudella. Tästä jaloittelua koskevasta vaatimuksesta voidaan kuitenkin myöntää määräaikainen vapautus silloin, kun jaloittelun järjestäminen on ”käytännössä mahdotonta”, eli jos tilalla ei ole käytettävissään sopivaa laidunta, tai jos muuta jaloitteluun soveltuvaa tilaa ei ole mahdollista kohtuudella järjestää, tai jos vaatimuksen noudattaminen on kohtuutonta liikenteeseen, maastoon tai etäisyyteen liittyvistä syistä. Kuitenkaan kaikki tilat, joita jaloitteluvelvollisuus koskee, eivät päästä lehmiään laitumelle tai muuten ulkoilemaan kesäaikaan, eli lakia ei noudateta riittävän hyvin,

Vähäisemmästäkin jaloittelusta on etua, mutta erityisesti laidunnus kohentaa lypsylehmien hyvinvointia monella tavoin. Liikunta joustavalla alustalla parantaa sorkkaterveyttä ja lihaskuntoa. Laitumella lehmät voivat elää sosiaalista laumaelämää, syödä ja märehtiä vapaasti ja ne mahtuvat esimerkiksi lepäämään täysin ojentautuneina. Osa-aikainenkin laiduntaminen parantaa lehmien tuotosta, sillä tuore ruoho on naudalle parasta ravintoa. Joillakin tiloilla naudoilla on mahdollisuus ulkoiluun myös talvella navetan yhteydessä olevassa jaloittelutarhassa. Jos naudat totutetaan vähitellen viileneviin olosuhteisiin, kuivat pakkaskelit eivät ole niille mitenkään haitallisia.