Turkiseläinlajit

Minkki

Minkki on näätäeläimiin kuuluva, alun perin pohjoisamerikkalainen laji. Luonnossa minkki suosii vedellistä ympäristöä ja on taitava uimari. Se pitää erityisesti sellaisista vesistöpaikoista, joissa on runsas kasvillisuus sekä maalla että vedessä. Myös kiipeileminen kuuluu minkin luontaisiin elintapoihin.

Minkin luontainen elinpiiri, kuten joenranta, voi olla pituudeltaan useita kilometrejä. Minkit tekevät kuitenkin varsinaiselta asuinalueeltaan myös hyvin kauas ulottuvia retkiä. Erityisesti kiima-aikana uros voi jättää reviirinsä ja vaeltaa kauemmas. Minkki liikkuu enimmäkseen illan hämmärtyessä sekä öisin.

Minkki käyttää pesänään luonnononkaloita, jotka se vuoraa ruoholla, höyhenillä ja karvoilla. Poikaset syntyvät yleensä huhtikuussa ja poikueessa on noin 4-6 pentua. Minkkinaaras imettää jälkeläisiään puolisentoista kuukautta. Jo varsin pienestä alkaen pennut opettelevat emonsa johdolla pyytämään itsekin ravintoa. Imetyskauden päätyttyä ne osaavat saalistaa itsenäisesti.

Talvisin minkin ruoka koostuu pääasiassa kalasta, mutta kesäisin siihen kuuluu myös nisäkkäitä, lintuja, sammakoita, rapuja sekä hyönteisiä. Suomessa tällä hetkellä luonnonvaraisina elävät minkit ovat alun perin turkistarhoilta karanneiden minkkien jälkeläisiä.

Ketut

Kun turkistarhauksen yhteydessä puhutaan ketuista, tarkoitetaan useita eri koiraeläinlajeja. Suomessa kasvatetaan ”ketun” nimikkeellä kahta lajia: naalia (Alopex lagopus) ja kettua eli punakettua (Vulpes vulpes) sekä näiden risteytyksiä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa kasvatetaan häkeissä myös eräitä muita kettulajeja.

Naali eli sinikettu

Naali on koiraeläin, joka elää luonnossa lähinnä pohjoisella tundralla. Naalit elävät luonnossa usein yhteisöinä, jotka syntyvät siten, että osa poikasista jää aikuistuttuaankin vanhempiensa seuraan. Asuinpaikakseen luonnonvaraiset naalit kaivavat laajoja maanalaisia tunneliverkostoja, jotka voivat laajeta kokonaisiksi ”naalikaupungeiksi”.

Lisääntymiskauden alkaessa helmikuussa naalipari perustaa reviirin, jota ne ylläpitävät poikaskauden ajan ja jonka rajat ne merkitsevät hajumerkein. Toukokuun loppupuolella naalipariskunta synnyttää 5–10 poikasta. Poikaset pysyvät pesän ja vanhempiensa lähettyvillä alkusyksyn ja osa poikasista voi jäädä aikuistuttuaankin vanhempiensa seuraan.

Naali on aktiivisimmillaan hämärässä, jolloin se lähtee etsimään ruokaa. Naalin pääravintoa ovat tunturisopulit ja jossain määrin myös myyrät. Naali on luonnossa erittäin uhanalainen laji, joka ei ole lisääntynyt Suomessa luonnonvaraisena enää vuosiin. Häkkikasvatuksessa naalia kutsutaan nimityksellä sinikettu. Suurin osa suomalaisten turkistarhojen ketuista on sinikettuja.

Punakettu eli hopeakettu

Punakettu on koiraeläin, joka elää luonnossa yksinään tai pieninä perheryhminä. Perheryhmät syntyvät, kun osa naaraspuolisista jälkeläisistä jää pysyvästi emonsa seuraan. Nuorilla uroksilla on sen sijaan voimakas tarve vaeltaa ensimmäisenä syksynään pois synnyinseudultaan. Pesäpaikakseen punaketut kaivavat maanalaisen luolan, joka voi olla myös mäyrän tai jonkun muun eläimen valmiiksi kaivama onkalo. Pesää käyttää usein useampi kettusukupolvi peräkkäin.

Ketut elävät metsissä, pelloilla ja niityillä ja entistä useammin myös kaupunkialueella. Ketun luonnollinen reviiri on noin 20 km²:n laajuinen. Ketun ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös kasvit. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Ketun tyypillinen saalistustapa on vaania jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta.

Kettu ei ole laumaeläin. Se viihtyy luonnossa joko yksinään tai perheen kesken. Yleensä uros ja naaraskin asuvat yhdessä vain lisääntymisaikaan ja poikasten ollessa pieniä. Uroskettu osallistuu tällöin jälkikasvunsa hoitoon ja kasvattamiseen ja ottaa poikaset mukaansa pyyntiretkille. Osa naaraspuolisista jälkeläisistä voi sen sijaan jäädä pysyvästi emonsa seuraan.

Häkkikasvatuksessa punaketusta käytetään nimitystä hopeakettu. Nimitys tulee ketun värimuunnoksesta, joka on myös tämän lajin yleisimmin häkeissä kasvatettu värimuoto.

”Sinihopeakettu” on häkkioloissa keinosiemennyksellä aikaansaatu siniketun ja hopeaketun risteytys, jollaista luonnossa ei normaalisti esiinny. Nämä lajiristeykset eivät kykene lisääntymään ja sinihopeapoikaset ovat usein hyvin aggressiivisia. Niiden kesken esiintyy muun muassa kannibalismia.

Supikoira

Supikoira (Nyctereutes procyonoides), josta turkistuottajat käyttävät myös nimeä suomensupi, on alun perin itäaasialainen koiraeläin. Se on levinnyt Suomen luontoon Venäjälle tehtyjen siirtoistutusten kautta.

Supikoirapari pysyttelee yleensä yhdessä vuodesta toiseen. Naaras synnyttää pesäänsä keskimäärin kymmenkunta pentua. Uros avustaa poikasten hoidossa heti alusta alkaen. Emot alkavat kantaa kiinteää ravintoa 3-4 viikon ikäisille jälkeläisilleen. Noin kolmen kuukauden ikäisinä pennut seuraavat emojaan saalistusretkille. Puolivuotiaana ne ovat miltei täysikasvuisia ja selviytyvät omin päin, mutta pysyttelevät usein emojensa seurassa, kunnes ne ovat valmiita etsimään oman kumppanin.

Supikoirilla on pyrkimys pitää pesänsä puhtaana käyttämällä käymälänä ja viestintäkeskuksena vakituista ulostuspaikkaa, joka on tarpeeksi kaukana nukkumapaikasta. Suomessa supikoira pyrkii yleensä viettämään ainakin osan talvesta maanalaisen luolan suojassa talviunessa, eikä sen elimistö ole sopeutunut ympärivuotiseen ulkona oloon. Supikoirat kestävät selvästi huonommin kylmää kuin esimerkiksi ketut.

Supikoira syö pieniä jyrsijöitä, sammakoita, marjoja, hedelmiä, viljaa, hyönteisiä, haaskoja, linnunmunia ja lintuja. Supikoira suosii erityisesti kosteita lehti- ja sekametsiä, joissa on rehevä aluskasvillisuus.

Hilleri

Hilleri (Mustela putorius) on eurooppalainen näätäeläin, joka on melko huonosti sopeutunut Suomen talviolosuhteisiin, ja lajia esiintyy siksi vain Etelä- ja Keski-Suomessa. Hilleri elää yleensä asutuksen liepeillä ja paikoissa, missä on helposti saatavilla ravintoa, esimerkiksi tunkioiden lähettyvillä. Hilleri viihtyy usein myös vesistöjen ja kosteikkojen lähellä, mutta minkistä sen elintavat poikkeavat muun muassa siinä, että hilleri ei ole yhtä hanakka uimaan, vaikka se osaakin sukeltaa melko taitavasti.

Hilleri on luonnossa aktiivinen pääasiassa yöllä ja hämärässä. Yölliset pyyntimatkat ovat muutamia kilometrejä ja liikkumisalue on noin 1 km2. Uroksilla elinalueet ovat suuremmat kuin naarailla.

Hillereiden pääravintoa ovat pienet nisäkkäät, linnut, sammakot sekä käärmeet. Myös kalat, hyönteiset ja marjat kuuluvat hillerin ruokavalioon.

Hillerin poikaset syntyvät toukokuun loppupuolella tai kesäkuussa ja viihtyvät pitkään emonsa luona. Täysikasvuiset hillerit eivät yleensä siedä alueellaan pariutumis- ja poikastenhoitoajan ulkopuolella muita lajitovereita.

Turkiseläinten määrät Suomessa

Seuraavassa esiteltävät luvut perustuvat Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liitto ry:n ilmoittamiin lukuihin.

Pentutuotos Suomessa vuonna 2014

Turkiseläinlaji         2014
minkki n. 2 000 000
sinikettu n. 2 000 000
hopeakettu n. 108 000
lajiristeytykset n. 195 000
supikoira n. 134 000
hilleri 63

Siitoseläimet Suomessa vuonna 2013

Eläinlaji 2013
minkki n. 507 500
sinikettu n. 380 400
hopeakettu n. 34 000
supikoira n. 22 600