You are here: Home / Muu kuluttaminen / Eläinperäiset vaatemateriaalit

Eläinperäiset vaatemateriaalit

Nahka

Nahka on lihan jälkeen tuotantoeläimen ruhon arvokkain osa – ei siis vain sivutuote. Nahka voi olla peräisin kasvatetuista tai luonnosta pyydetyistä eläimistä. Nahkateollisuuden raaka-aineena käytetään muun muassa naudan-, sian-, hevosen-, lampaan-, vuohen-, poron-, biisonin-, muflonin-, kengurun-, käärmeen-, kamelin-, strutsin- ja alligaattorinnahkaa.

Maailmassa tuotetuista nahkatavaroista suurin osa on peräisin kasvatetuista eläimistä, jotka ovat eläneet tehomaatalouden tehdasmaisissa oloissa ja teurastettu suurteurastamoissa. Teollisessa kotieläintuotannossa eläimet eivät pysty elämään lajityypillistä elämää.

Nahkateollisuus toimii myös osana maitoteollisuutta. Pehmeä vasikanliha on usein kysyttyä elintarviketeollisuudessa, ja näiden vasikoiden nahka myydään nahkateollisuuden käyttöön.

Kotimainen nahkateollisuus käyttää paljon tuontiraaka-aineita, ja myös monet myynnissä olevat nahkatuotteet ovat tuontitavaraa. Kuluttajan on yleensä mahdotonta jäljittää nahan alkuperämaata. Moni maailman suurimmista lihantuottajista jatkojalostaa tuottamansa nahat omissa nahkatehtaissaan. Maailman suurimmat nahantuottajavaltiot ovat Intia, Yhdysvallat ja entisen Neuvostoliiton maat – samat maat tuottavat myös eniten naudanlihaa. Näissä maissa eläinsuojelusäädäntö on osin hyvinkin puutteellinen.

Nahkateollisuus aiheuttaa ympäristöongelmia mm. kotieläinten kasvatuksen sekä nahkatavaroiden muokkauksen ja värjäyksen kautta. Maailman nahkatavaroista 95 % parkitaan kromikäsittelyllä. Käsittelyn yhteydessä ympäristöön pääsee runsaasti haitallisia aineita.

Untuva ja höyhenet

Merkittävä osa untuvista on peräisin elävänä kynityistä hanhista ja ankoista. Toimenpide on linnuille erittäin tuskallinen. Teollisuuden käyttämää pehmeää ja kuohkeaa untuvaa saadaan vain vesilinnuista, sillä kanan untuvat ovat liian helposti litistyviä vaate- ja tyynyteollisuuden käyttöön. Yhtä untuvatyynyä kohden kynitään noin kuusi elävää hanhea.

Lintuja kasvatetaan useimmissa maissa tehdasmaisissa olosuhteissa. Linnut loukkaantuvat, stressaantuvat ja sairastuvat helposti, sillä niitä käsitellään usein kovakouraisesti eivät linnut kykene elämään lajilleen tyypillistä elämää. Lintujen teurastus on yleensä pitkälle koneistettua.

Monilla lintufarmeilla linnut ripustetaan päästään ja jalat sidotaan yhteen ennen kynimistä. Linnut ovat tajuissaan kynittäessä ja koettavat rimpuilla irti. Hanhet kynitään kolmesta viiteen kertaan elämänsä aikana, minkä jälkeen ne teurastetaan.

Hanhien elävänä kynimistä tapahtuu erityisesti Unkarissa, Kiinassa ja Puolassa. Elävänä kyniminen on kiellettyä EU:ssa, mutta koska kieltoa ei juuri valvota, tapahtuu elävien lintujen kynimistä yhä myös EU-maissa. Suomalaisissa teurastamoissa teurastettavien kanojen tai muiden lintujen untuvia ja höyheniä ei juurikaan kerätä talteen. Koriste-esineiden, hattujen, kalliimpien sulkapallojen yms. höyhenet ovat tuontitavaraa, lähinnä Aasiasta.

Luonnonvaraisten lintujen höyhenet ja sulat saadaan pääasiassa ampumalla linnut. Luonnonvaraisten lintujen höyhenet saattavat olla myös lintujen pesistä poimittuja, missä tapauksissa lintuja ei tapeta, mutta munat tai poikaset saattavat vahingoittua. Usein lintulajeja kuitenkin tarhataan. Esimerkiksi strutsinsulista suurin osa tulee strutsifarmeilta, joilla strutsit kasvatetaan ja teurastetaan lihan takia.

Untuvalle vaihtoehtoisia materiaaleja ovat mm. Qualofill, Fiberfill II, Polarguard ja Thinsulate. Ne ovat eläinperäisiä materiaaleja lämpimämpiä ja säilyttävät lämmöneristyskykynsä kastuneinakin.

Villa

Lammasrotujen villantuottomäärissä on eroja. Käytännössä kaikki ihmisten kasvattamat lampaat tarvitsevat kuitenkin keritsemisen vähintään kerran vuodessa, jotta lampaan turkki ei kasva liian paksuksi ja ala takkuntua aiheuttaen eläimelle hyvinvointiongelmia.

Suomessa lammastilat ovat varsin pieniä ja kotimaisen villan jatkojalostus on vähäistä. Siksi meillä myytävät villatuotteet ovat lähes täysin valmistettu ulkomailla tuotetusta villasta: noin 80 % koko maailman tekstiiliteollisuuden käyttämästä villasta tuotetaan Australiassa. Suurin osa maailman lampaista kasvatetaan edelleen ulkona, mutta suurissa villantuottajamaissa lampaankasvatus on alkanut silti muistuttaa tehdasmaista tehomaataloutta, johon liittyy niin kyseenalaista eläinten kohtelua kuin myös mm. pitkiä teuraskuljetuksia. Villantuotanto on käytännössä aina myös yhteydessä lampaanlihan tuotantoon.

Suuressa mittakaavassa tuotetun villan keritsemistahti on kiivas. Keritsemisen yhteydessä sattuu silloin helposti vahinkoja, ja eläimen nahka voi vaurioitua toimenpiteen aikana.

Mulesing

Australiassa kasvatetaan pääasiassa merinolampaita, koska ne tuottavat villaa runsaasti. Runsas villamäärä lisää myös ulkoloisten määrää, ja siksi lampaat käsitellään voimakkailla ulkoloismyrkyillä. Australiassa on myös tapana leikata nuorilta lampailta laajat palat ihoa pois peräaukon ympäriltä ilman puudutusta tai kivunlievitystä (”mulesing”), jotta hyönteisten loisiminen hännän alla estyisi. Uudessa-Seelannissa ja Euroopassa mulesing-leikkaukset ovat kiellettyjä. Usein hännät myös amputoidaan, jotta eläimet eivät roiskisi virtsaa tai ulosteitaan turkkiinsa. Häntäamputaatio, kuten myös kastraatio, saatetaan tehdä laittamalla kumirengas hännän ja / tai kivesten ympärille, jolloin verenkierto estyy ja seurauksena on kuolio.

Tekstiiliteollisuus käyttää myös mm. angorakanin, angoravuohen, kashmirvuohen, kaksikyttyräisen kamelin, laaman, guanakon, alpakan ja vikunjan villaa. Näistä monen eläinlajin villa vain nypitään tai kammataan irti. Osaa eläimistä kuitenkin kohdellaan kaltoin villan saamiseksi: angorakaneja pidetään ahtaissa häkeissä, kashmirvuohia pidetään sidottuna paikoillaan ja vikunjoita metsästetään.

Villattomia vaihtoehtoja

Eläineettisiä vaihtoehtoja villalle ovat mm. puuvilla ja keinokuidut. Esimerkiksi usein paitamateriaalina käytetty lämmin ja pehmeä fleece on keinokuitu, jonka valmistuksessa käytetään mm. kierrätettyä muovia. Puuvillan ympäristöongelmana on suuri torjunta-aineiden käyttö sekä keinokastelu. Luonnonmukainen puuvilla on ympäristölle parempi vaihtoehto.

Silkki

Silkki valmistetaan silkkiperhosen toukan kehräämästä kuidusta. Silkkiperhosen toukka rakentaa silkkikuidusta itselleen kotelon, jonka suojissa toukka käy läpi muodonmuutoksen aikuiseksi yksilöksi. Jos aikuiseksi kasvaneen perhosen annettaisiin murtautua ulos kotelostaan luonnollisesti, silkkilanka katkeilisi. Tämän vuoksi toukat tapetaan vielä kotelon sisällä ollessaan. Yleisimmät tappokeinot ovat tukehduttaminen vesihöyryllä tai kuumentaminen auringossa tai uunissa.

Tutkimusten mukaan toukkien elimistö tuottaa ihmisten tavoin endorfiineja fyysisenä reaktiona kipuun. Vaikka täysin varmasti on mahdotonta tietää, miten toukka kokee kivun, voidaan kuitenkin kyseenalaistaa se, että valtavia määriä eläviä olentoja tapetaan ylellisyystuotteen vuoksi. Sataa grammaa silkkiä varten tapetaan 1500 silkkiperhosen toukkaa.

Silkkilangasta tehdään silkin lisäksi samettia. Joissakin tekstiileissä silkki on osana raaka-ainetta.

Eläineettisiä vaihtoehtoja silkille ovat mm. puusta valmistetut tekokuidut, kuten viskoosi ja raion, sekä muovipohjainen nylon. Kasviperäisiä luonnonkuituja ovat esimerkiksi puuvilla ja kapokki.