Nauta ennen muinoin ja nyt

Naudan matka vapaana kulkevasta alkuhärästä kesytetyksi kotieläimeksi ja lopulta tuotantoeläimeksi on ollut pitkä. Matkan varrella sisäsyntyiset tarpeet eivät ole hävinneet, vaikka ulkonäkö onkin muuttunut.

Kuva: Flickr / Claude valette CC BY-ND 2.0
Alkuhärkä. Kuva: Flickr / Claude Valette CC BY-ND 2.0

Ennen kuin naudasta tuli koti- ja tuotantoeläin, se eli vapaana ja villinä. Nauta polveutuu alkuhärästä, jonka arvellaan kehittyneen noin kaksi miljoonaa vuotta sitten. Sillä on kuitenkin edelleen tallella esi-isänsä käyttäytymistarpeita. Tuotos- ja rakennejalostuksen avulla naudan ulkomuotoa on voitu muuttaa paljon, mutta sisäsyntyiset tarpeet ovat pysyvämpiä.

Kuten alkuhärkä, myös kesynauta haluaa muodostaa sosiaalisia suhteita, seurata ympäristön tapahtumia ja hoitaa jälkeläisiään. Naudan sorkat ovat kehittyneet joustavalla alustalla kävelyyn, joten laiduntaminen on sille luonnollista. Eläin haluaa myös käyttää ruokailuun liittyviin toimintoihin aikaa, koska se on kehittynyt lajina karuissa luonnonolosuhteissa.

Erityisesti saaliseläimen ominaisuudet ovat säilyneet vahvoina käyttäytymispiirteinä. Naudan aistit ovat erikoistuneet petojen havaitsemiseen. Se esimerkiksi kuulee tarkasti korkeita ääniä. Laumaelämästä on ollut naudan historiassa hyötyä, koska se antoi turvaa petoja vastaan. Kuitenkin eläin haluaa yhä säilyttää pienen yksilöetäisyyden laiduntamisen ja lepäämisen aikana, koska pakoreitin on hyvä olla vapaa uhkien varalta.

Villi kantalaji saattoi painaa jopa tonnin

Alkuhärän sanotaan kehittyneen Intian niemimaalla, josta se levittäytyi Euraasiaan, Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan. Alkuhärästä on löydetty luita, muutamia luurankoja, sarvia ja karvatuppoja. Arkeologisten todisteiden lisäksi tietoa naudan kantamuodosta on saatu genetiikan avulla.

Vaikka alkuhärkä oli jo kivikaudella haluttu saaliseläin, se selviytyi historialliselle ajalle, joten siitä on säilynyt myös kirjallisia kuvauksia. Eläimen ulkonäön yksityiskohdista on myös paljon maalauksia ja veistoksia. Kuluttajille brändätty valkoturkkinen lehmä, jolla on tasaisesti jakautuneita mustia läikkiä, on kaukana alkuperäisestä. Alkuhärkäuros oli mustaturkkinen, ja sillä oli suuret sarvet ja pitkä häntä. Se oli lähes kaksi metriä korkea ja painoi tonnin. Alkuhärkänaaras oli puolestaan punertavanruskea, sarvekas ja painoi yli 700 kiloa.

Naudan esi-isän käyttäytymisestä tiedetään aika paljon, koska 1500-luvulla Puolassa kuninkaalliset riistanvartijat tarkkailivat jäljelle jäänyttä pientä alkuhärkäpopulaatiota ja kirjoittivat havaintojaan ylös. Vaikka populaatio oli pieni ja puolikesy, saatiin käyttäytymiselle hieman suuntaa.

Matka kesynaudaksi

Kun ihminen kesytti naudan noin 10 000 vuotta sitten Lähi-idän alueella, ei nykypäivän kaltainen nautojen taloudellinen hyväksikäyttö ollut heidän mielissään. Härkiä ryhdyttiin esimerkiksi hyödyntämään vetoapuna. Vasta 1800-luvulla karjasta ryhdyttiin tietoisesti jalostamisen avulla hakemaan joko maidon- tai lihantuotantoon keskittyviä piirteitä.

Alkuhärän koon, vahvuuden ja luonteen takia sen kesyttäminen naudaksi ei kuitenkaan ollut helppoa. Jo härän kiinni ottaminen on ollut kovan työn takana. Se oli myös saatava risteytymään pienikokoisempien ja hallittavampien yksilöiden kanssa. Vaati monia sukupolvia, jotta säyseämmän naudan ominaisuudet tulivat vallitseviksi piirteiksi.

Kesyttämättömät alkuhärät ja kesytetyt nautaeläimet ovat siis kulkeneet osan matkasta rinta rinnan. Viimeinen alkuhärkänaarasyksilö kuoli 1600-luvulla Puolassa. Villihärkien sukupuuttoon kuolemista on voinut vauhdittaa kilpailu ravinnosta metsissä laiduntavien kesynautojen kanssa ja niistä tarttuneet karjataudit. Myös keskiajalla alkanut metsien hävitys, maanviljelyn leviäminen ja ilmaston viileneminen jouduttivat sukupuuttoon kuolemista.

Naudan kesyttämisestä ja kotieläimenä pitämisestä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Naudat ovat esimerkiksi vaikuttaneet sivilisaatioiden syntyyn. Toisaalta nautojen elinolot ovat nykyään hyvin erilaiset kuin niiden esi-isillään ja luonnonvaraisilla lajitovereillaan. Nykyisenkaltaisessa tehokasvatuksessa kesynauta ei pysty toteuttamaan luontaisia tarpeitaan. Tästä aiheutuu eläimelle kärsimystä ja stressiä.

Nautojen sanotaan domestikoituneen eli pystyvän sopeutumaan ihmisen luomaan ympäristöön pelkäämättä ihmistä. Käyttäytymisen muutokset ovat kuitenkin erittäin hitaita. Lajin kehityksen kannalta ihmisen kanssa vietetty aika on niin lyhyt, ettei se ei ole muuttanut nautaa eläimenä. Domestikaatio ei siis oikeuta nautojen pitämistä ahtaissa tiloissa, esimerkiksi parsiin kiinnitettyinä.

Myös Mansikki joutuu teuraaksi

Naudan ja ihmisen välinen suhde on ristiriitainen. Naudat ovat samanaikaisesti ihmisille tuotantoeläimiä, mutta niihin voi myös kiintyä voimakkaasti. Lypsylehmille annetaan esimerkiksi nimiä, mikä tekee eläimestä yksilön. Silti nimetyt lehmät päätyvät teurastamolle.

Erityisesti lypsylehmää pidetään suomalaisen maatalouden symbolina. Ihminen voi kuitenkin olla täysin tietämätön eläimen todellisesta elämästä. Naudan asema on muuttunut vapaasta ja villistä eläimestä kotieläimeksi, lopulta suurten yksiköiden tuotantoeläimeksi.

Jos historiaa katsotaan naudan näkökulmasta, voisi lainata Friedrich Nietzschen ajatusta ”Ihminen on lehmän loinen.”

Teksti: Annu Piensoho