Metsästyksen moraali

moose-70254_960_7202”Monet parvekevihreät pitävät itseään luontoihmisinä. Kaisaniemen puistossa piknikillä ollessaan toivovat lisää susia landelle skuukeen ja siemailevat halpaa valkoviiniä etnopopin säestäminä. Kolmen sepän patsaalla eläinoikeusmielenosoituksen lomassa on kiva tavata muita sinkkuja, pitää etkoja ja antaa yleviä lausuntoja Vihreään lankaan. Ei sillä, puunhalauskin on varmasti mukava harrastus, ainakin silloin, kun sen voi suorittaa siististi puistossa lähellä metropysäkkiä.”

Tämä on suora lainaus Metsästyksen moraali –sivustolta, jossa julkaistaan eri kirjoittajien näkemyksiä metsästyksestä ja lihansyönnistä.** Tässä taannoin seurasin myös TV-ohjelmaa, jossa eräs kansanedustajamme koki vuoropuhelun eläinoikeusasioista turhauttavaksi – eiväthän pääkaupunkilaiset betoniviidakon lapset tiedä mitään Suomen perinteikkäästä maalaismaisemasta, saati maataloudesta.

**Kirjoittajat esiintyvät sivustolla joko nimettömänä tai nimimerkillä. Sivustolta poimitut osat kirjoituksista ovat yksittäisten henkilöiden mielipiteitä, eivätkä edusta minkään tahon, kuten metsästäjien yleistä kantaa.

Kyllä. Olen muuttanut koulun perässä Helsinkiin. Kallion punavihreänä tuudittavassa kehdossa on hyvä olla. Ravintoloiden kirjo, ja muita ruokaostosmahdollisuuksia kaltaiselleni vegaanille on valtavasti silloin, kun vain opiskelijakukkaroni nyörit antavat myöten. Innolla kuitenkin odotan, että Helsingin perukoilla sijaitsevan kotini lähimetsä alkaa tarjota mustikoita poimittavaksi.

Synnyin, ja olen viettänyt lapsuuteni järvien ympäröimässä, kahden tuhannen asukkaan kylässä Keski-Suomessa. Perheemme syysviikonloppujen ohjelma tuli sovittaa yhteen isän hirvenmetsästysharrastuksen kanssa. Metsästyskauden päätteeksi söin hirvipeijaisissa keitosta lientä ja perunaa. Mutta kuinka jännittävää olikaan kotona seurata, kun isot lihakimpaleet katosivat monitoimikoneen sisälle ja puristuivat lihamyllyn toisesta päästä ulos kuin kiharaisena punaisena spagettina. Hirvi jauhelihan muodossa olikin ainoa mitä suostuin syömään. Kaikki isommat palaset ällötti.

”Kaikki metsästyksen vastustajat jotka syövät lihaa, ajavat tai matkustavat autossa, asuvat talossa tai pukeutuvat vaatteisiin, ovat tekopyhiä.” (Metsästyksen moraali)

Omasta mielestäni kaikki eläinten eteen tehdyt hyvät teot ovat eläinten eteen tehtyjä hyviä tekoja. Jokainen väliin jäänyt pihvi on eläimille plussaa. Se, että seuraavana päivänä pihvi löytyykin taas lautaselta ei kumoa edellisen pihvin väliin jäämistä.

Meillä ei kotona koskaan ollut lemmikkejä. Siksi eläinvieraita odotettiin enemmän kuin joulupukkia, ja vuosikausia pyöräilin tallille lapioidakseni hevosten lantaa. Hevoset, koirat ja kissat olivat ystäviäni, kaikki omina ainutlaatuisina persooninaan. Tässä vaiheessa elämääni olin kuitenkin täysin ummistanut silmäni lihansyönniltä. En syntynyt lihansyöjäksi, mutta olin kasvanut sellaiseksi. Työnsin mielestäni pois ajatuksen siitä, mistä lautaseni sisältö oli peräisin. Oli normaalia syödä lihaa. Kaikkihan söivät sitä, joten niin söin minäkin.

”Metsästäjät kuvataan usein raakalaismaisina punaniskoina, jotka ylitehokkaalla arsenaalillaan tuhoavat kaikkea, mikä liikkuu tai pysyy paikoillaan. Metsästys esitetään vastenmielisenä urheiluna, joka on helppoa tuomita moraalisesti.” (Metsästyksen moraali)

Kun jätin lihan pois lautaseltani ajattelin, että voisin kuitenkin syödä vanhempieni luona hirvenlihaa. Ovathan hirvet kuitenkin eläneet hyvän elämän ennen helppoa kuolemaansa. Taisin syödä hirveä vielä kerran, mutta sen jälkeen en enää pystynyt. Jostain syystä kala, maito ja kananmunat säilyivät ruokavaliossani vielä vuosia. Kyseessä oli samanlainen silmien ummistaminen kuin nuorempana lihan kanssa. En edes halunnut tietää enempää.

”Monelle voi tulla yllätyksenä myös se, että metsästäjät ovat todellisia luonnonsuojelijoita. Metsästäjät viettävät vapaa-aikaansa aktiivisesti metsässä liikkuen, olemalla osa luontoa, sen ikiaikaiseen kiertokulkuun osallistuen. Nämä toimet ovat sitä todellista luonnosta välittämistä. Hiljaista työtä jota kukaan muu ei tässä yhteiskunnassa tee. Jotain mitä ei todellakaan tapahdu kirjakahvilassa lattemukin ääressä istuessa.” (Metsästyksen moraali)

Olen aina rakastanut luontoa ja maaseutua, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Luonnossa liikkuessani kerään näkemäni roskat talteen ja kunnioitan elämää metsissä. En usko, että aseen kanssa liikkuminen vahvistaisi yhteenkuuluvuuden tunnetta.

”Metsästäjät ovat raakoja sadisteja, jotka nauttivat eläinten tappamisesta huvikseen. Tällaisiin ja vielä pöyristyttävimpiin väitteisiin törmää tämän tästä, joskus jopa ihan aikuisen ihmisen sanomana. Näin ajatteleva on joko toivottoman tietämätön tai uskomattoman tyhmä.” (Metsästyksen moraali)

On erikoista, millaiseen ääripäiden taistoon yhteiskunta on monellakin saralla ajautunut. En väitä, etteikö tässä kyseisessä asiassa molemmista ääripäistä löytisi syyttelyä, vastapuolen älykkyyden vähättelyä ja moralisointia. Syyttelyiden sijaan silmäni on kuitenkin aukaissut asiallinen puhe. Kun lopulta järkevän keskustelun kannustamana aloin ottaa selvää myös tuotannosta maidon ja kananmunien takana, päätin jättää ruokavaliostani kaiken eläinperäisen.

En ajattele, että isäni on raaka sadisti, joka tappaa eläimiä huvikseen. Hänen mukaansa metsästyksen halu tulee jostain sisimmästä, ja sitä on hankala selittää. Metsällä on mukava viettää viikonloppua. Hirvikannat on pidettävä kurissa. Luonto tuottaa, ja ihmisellä on oikeus käyttää saatavilla olevia luonnonvaroja. Vaikka en jaakaan samaa ajatusmaailmaa, ymmärrän että hänen mielestään metsästys on jännittävää ja järkevää. Syyttelyn sijaan voin keskustella asiasta, ja ahdistumisen sijaan olla onnellinen esimerkiksi kaikista niistä tehotuotantoeläimistä, jotka häneltä jää syömättä.

Animalia suhtautuu metsästykseen kriittisesti. Myös luonnonvaraisiin eläimiin tulee suhtautua itseisarvoisina yksilöinä, eikä niiden kohtelua tule käsitellä ainoastaan kannan säätelyä koskevista näkökulmista. (Animalia, 2016.)

Isäni mukaan hirvi pyritään ampumaan niin, että se on hetkessä kuollut. Eläimen ei haluta kituavan. Monta kertaa on tullut myös jätettyä ampumatta. Kerran ihan vain siksi, että saalis oli niin lähellä – kaikki metsästäjät kunnioittavat saalista.

Metsästykseen liittyy kuitenkin useita epäkohtia. Ongelmallisimpia metsästyskäytäntöjä ovat hämärän aikaan tapahtuva metsästys, pienpetojen rauhoitusajan puuttuminen, niin kutsutut hetitappavat raudat sekä salametsästys. Vuosittain osa ampumisista epäonnistuu, ja eläin pääsee pakenemaan. Aina haavoittuneen eläimen jäljittäminen ei onnistu. Metsästystilanne voi myös aiheuttaa saaliseläimelle tunteja kestävää stressiä. Henkensä kaupalla pakeneminen on psyykkisesti ja fyysisesti raskas kokemus, ja siksi ajoajan tulisi olla aina mahdollisimman lyhyt. (Animalia, 2016.)

Metsästyksen moraali –sivustolla erään kirjoittajan mukaan ajatus siitä, että sivistyneessä yhteiskunnassa olisi moraalitonta metsästää on täydellinen väärinkäsitys. Luonnonvaraiset eläimet eivät elä sivistyneessä yhteiskunnassa ja kaikki yritykset sovittaa luonnon kiertokulkua sivistyneisiin normeihin osoittaa lähinnä täydellistä tietämättömyyttä ja vieraantumista luonnosta. Riistaeläin saa elää luonnollisen, hyvän elämän ilman ihmisen hyväksikäyttöä. Metsästäjän tarjoama kuolema on helpompi ja nopeampi, luonnossa kun pedot syövät elävältä, eikä terveydenhoitopalveluita ole tarjolla. Lihansyöjälle, joka ihminen kirjoittajan mukaan luonnollisesti on, riistan liha on moraalisesti kestävin vaihtoehto. (Metsästyksen moraali, 2016.)

Kirjassa Metsästys – luonto – yhteiskunta kirjoittaja Seppo Havu toteaa, että joidenkin eläinsuojeluun liittyvien vaatimusten looginen perusta on jossain määrin vaikeasti ymmärrettävä. Ovathan riistaeläimet koko ajan vaarassa joutua petoeläimien saaliiksi. Saaliseläimen kannalta on yhdentekevää, tappaako sen ihminen vai peto. Myös hänen mukaansa liha kuuluu luonnollisena osana ihmisen ravintoon – ja vain tapetun eläimen lihaa voi syödä. Tapahtuuko tappaminen teurastamalla tai metsästämällä ei voi olla eettinen ongelma. Eläinsuojellulliset vaatimukset eivät perustu saaliseläimien tarpeeseen, vaan johonkin muuhun. Tämä muu peruste on jonkinlainen tunne siitä, mitä sivistynyt ihminen saa ja ei saa tehdä. Tunne selitetään eettiseksi vaatimukseksi, jolloin sitä ei tarvitse enempää perustella. Tämä vie hänen mielestään pohjan analyyttiselta keskustelulta. (Havu 1995, 142-143.)

Filosofi Elisa Aaltola on pureutunut moraaliin eläinoikeusnäkökulmasta. Länsimainen ihmiskuva perustuu rationaalisuuden varaan. Ihminen on järjellinen olento, joka lähestyy maailmaa tunteiden tai intuitioiden sijaan analyyttisesti, loogisesti ja tieteellisesti. Juuri tätä ihmiskuvaa on käytetty perusteena ihmisen erottamiselle muista eläimistä. Ihmisten rationaalisuudella on pyritty oikeuttamaan eläinten hyväksikäyttöä. Samaan aikaan se on seikka, jonka ihminen tuossa hyväksikäytössä sivuuttaa.  Halu, maku ja tottumus menevät järjen, ja lopulta moraalin edelle. (Aaltola 2015a.)

”Ravintoketjussa itsessään ei ole sijaa moraalille, hyvälle ja pahalle. Moraali on ihmisen määrittelemä termi, jolla voidaan käytännössä arvioida ainoastaan ihmisen itsensä toimintaa.” (Metsästyksen moraali)

Moraalinen ajattelu on yksi luonnollisin osa ihmislajin kehitystä. Ihminen toteuttaa perusluontoaan silloin, kun toimii moraalisesti harkitulla tavalla. Se, että ihminen tuottaa moraalia (alkuperä), ei kuitenkaan tarkoita, että ainoastaan ihmisellä olisi arvoa (sisältö). Jos eläinten moraalinen arvo tunnustettaisiin,  herää kysymys, eikö kettua tulisi estää metsästämästä jänistä? Ne lajit, joilta kykyä moraaliseen pohdintaan ei löydy, elävät oman luontonsa mukaisesti. Eläinten oikeuksien perusajatuksena on, että kokevia, tietoisia olentoja tulee kohdella tavalla, joka kunnioittaa niille ominaista tapaa olla ja elää – kettu saa siis metsästää jäniksiä ja susi hirviä. (Vegaaniliitto/Aaltola 2016.)

Ihmisellä on siis moraalinen kyky päättää siitä, kuinka hirven tai jonkin muun riistaeläimen elämä päättyy, tai päättyykö se ihmisen toimesta. Olen joskus kuullut argumentin, ja ehkä jopa joskus nuorempana sitä käyttänytkin, että jos en itse pysty tappamaan ja paloittelemaan jotakuta, minulla ei myöskään ole oikeutta syödä häntä. Toisaalta, lemmikkikoiran tappaminen olisi suomalaisen yhteiskunnan silmissä täysin moraalitonta ja raakaa, eikä tappajalla missään nimessä olisi oikeutta syödä koiraa. Miksi näemme jonkun toisen lajin elämän arvokkaampana? Tekeekö henkilökohtainen tunneside, se että joku omistaa eläimen sen elämästä arvokkaamman?

On totta, että hirven elämä on ollut parempi kuin tehotuotannossa elävän naudan. On kuitenkin myös yhtä totta, että hirven hyvä elämä loppuu luotiin. Jos ”hyvä elämä” on meille arvo, on epäloogista olla näkemättä arvoa myös sen säilymisessä. Ihmiskeskeinen ideologia on toistanut ajatusta, jonka mukaan ihminen on muun luonnon valtias ja hallitsija, taho jota ilman tasapaino olisi menetettyä. Hän kuitenkin säännöstelee kantoja yleensä omia tarkoitusperiään varten, ei ekologisen tasapainon tuottamiseksi. (Aaltola 2015b.)

Hirvi ja vasaHirvenmetsästykseen on hiljattain esitetty muutoksia. Nykyisin hirvieläinnaaras, jota vuotta nuorempi jälkeläinen seuraa, on rauhoitettu. Hirvinaaraan suoja aiotaan poistaa lainsäädännöstä lokakuussa. Isäni mukaan metsästäjät eivät halua ampua yksinäisiä naaraita siinä pelossa, että vasa seuraakin emää jossain kauempana. Lakimuutoksen ideana käytännössä on keventää tahattomaankin vasasuojan rikkomiseen liittyviä seurausmenettelyjä.

Kuulostaa toisaalta ihan järkevältä – ei turhaa byrokratiaa tai sanktioita. Silläkin uhalla, että metsään jää juoksentelemaan vasoja ilman emää.

Suurimpia hirvien aiheuttamia ongelmia ovat hirvikolarit ja taimikkotuhot. Hirvikolareita voidaan kuitenkin ehkäistä myös hirviaidoilla, nopeusrajoituksia tiukentamalla, sekä teiden yli- tai alikulkumahdollisuuksia järjestämällä. Taimikkotuhoja voidaan estää käyttämällä taimisuojia, karkotteita ja aitoja. (Animalia 2016.) Mitä tulee näihin tai lainsäädäntöön ehdotettuihin muutoksiin, näyttää ikävä kyllä siltä, että raha menee jatkuvasti eläinten edun edelle.

Seppo Havu toivoi kirjoituksessaan analyyttista keskustelua. Olen samaa mieltä Havun kanssa siitä, että argumentit vaativat perusteluita. Hedelmällisen keskustelun aikaansaamiseksi päteviä argumentteja eivät mielestäni ole ”Se nyt vaan on niin” tai ”No kun ei voi”. Omasta mielestäni paras vuoropuhelu saavutetaan silloin, kun osapuolilla on kyky asettua toisen saappaisiin. Oli kyseessä sitten saaliseläin, eläinoikeusaktivisti tai metsästäjä. Miksi joku ajattelee toisin, kuin minä ajattelen? Kuinka haluaisin itseäni kohdeltavan?

Oma ihannemaailmani on vegaaninen maailma. Kun ymmärrän, ettei siihen päästä ihan sormia napsauttamalla, voin toimia esimerkkinä – kannustaa, keskustella järkevästi, jakaa näkökulmia ja antaa vaihtoehtoja. Sormella osoittaminen ja syyttäminen saattaa johtaa silmien sulkemiseen. Näin kävi ainakin omalla kohdallani.

Marjaana Paukku
Kirjoittaja työskenteli Animalialla kampanja- ja viestintäharjoittelijana keväällä 2016

Lähteet:

Aaltola, Elisa 2015. Akrasia, eli miksi ihmiset syövät lihaa -blogikirjoitus. Viitattu 31.5.2016.

Aaltola, Elisa 2015. Metsästys, kivääri ja identiteetti -blogikirjoitus. Viitattu 31.5.2016.

Animalia. Eläinten metsästys. Viitattu 31.5.2016.

Havu, Seppo & Nummi Petri (Toim.) 1995. Metsästys – Luonto – Yhteiskunta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava

Metsästyksen moraali. Eri kirjoittajien kirjoituksia. Viitattu 31.5.2016.

Vegaaniliitto/Aaltola, Elisa. Eläinten oikeudet. Viitattu 31.5.2016.