Miriam Sato Ramírez
Miriam Sato Ramírez

Kesällä 1983 lähdimme ystäväni kanssa Vaasaan tutustumaan hänen sukulaisiinsa. Ennen kaupunkiin tuloa, näimme peltojen ja metsän laidalla pitkän rivistön häkkejä jonkinlaisten paalujen päällä. Ystäväni varoitti minua menemästä lähelle, mutta uteliaisuus voitti ja pian olimme molemmat ulosteiden ja korkeiden häkkien ympäröiminä. Haju ja näky olivat sanoinkuvaamattomia. Ystäväni selitti, että tämä on laillista toimintaa. Tällaisilta kettu- ja minkkitarhoilta lähtevät hienot turkispuuhkat Pariisin markkinoille.

Hetken päästä ilmestyi paikalle likaiseen haalariin pukeutunut mies. Pyysimme anteeksi, että tulimme paikalle luvatta. Mies oli itse hämillään. Silloin en osannut sanaakaan suomea, ja mies selitti ystävälleni ruotsiksi: ”Jos haluaisimme tutustua lähemmin kettuihin…” Hän kiersi muutamia häkkejä, otti pienen ketunpennun niskasta kiinni ja antoi minulle. Pentu oli pieni ja peloissaan. Sanoin kaverilleni: ”Voinko minä ottaa sen mukaani?” ”Ei käy päinsä”, hän vastusti koko ideaa. ”Emme voi ottaa, olemme menossa kylään ja bussimatka etelään kestää kuusi tuntia.” Hän itse olisi ollut halukas ottamaan eläimen, mutta ajatteli järkevästi ja tiesi, ettei kohta voi enää kieltäytyä, jos pentu on vielä sylissäni. ”Tätä ei kannata jatkaa”, mies sanoi. ”Olen tulossa liian herkäksi ja monet ovat tulleet alalle tukirahojen perässä.” Ajattelin sillä sekunnilla, että jos kaikki farmarit tulisivat joskus ajatelleeksi, ettei eläinten kärsimyksillä voi elää, ehkä tarhoja ei kohta enää olisi.

Lähdimme paikasta surullisina, kuin keskitysleiristä, jossa inhimillinen kärsimys on mitatonta. Näin Suomi näytti minulle alle vuodessa rumat kasvot.

Tuli vuosi 1995. ”Kettutytöille” antoivat kasvot helsinkiläiset Mia Salli ja Minna Salonen sekä pietarsaarelainen Kirsi Kultalahti, jotka avasivat tarhakettujen häkkejä neljällä uusikaarlepyyläisellä ja evijärveläisellä turkistarhalla 29. ja 30. toukokuuta 1995. Heidät tuomittiin teoistaan myöhemmin miljoonakorvauksiin.

Sinä hetkenä vahvistui ajatus, etteivät ketut ja minkit kärsi tarhaolosuhteissa ja että nuoret katsovat liikaa elokuvia. Mikään puolue, eikä mikään instanssi puolustanut tekoa, joka minun mielestäni oli hätähuuto eläinten kärsimyksiin. Poliitikot ja yleinen mielipide vaati kovia rangaistuksia ja nuoria rangaistiin kovalla kädellä, koska he olivat puuttuneet toisten elinkeinoon.

En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään sitä, että jonkun pienen ryhmän elinkeino on niin suojattu, ettei sitä voi kyseenalaistaa eikä muuttaa inhimillisemmäksi tai lopettaa. Koskeehan nk. rakennemuutos useita teknologian aloja, eikä niissä tunneta pitkiä ”siirtymäaikoja”. Silloin, kun väki saa kenkää, se saa lähtöpassit alle kuukaudessa.

28 vuotta on kulunut ensi kosketuksestani turkistarhaan, eikä muutosta ole vielä tapahtunut. Osallistuin Vasemmistoliiton puoluekokoukseen kesäkuussa, ja siellä näkyi punaniskoja, jotka vastustavat kaikin keinoin turkistarhauksen lopettamista. Sanoin silloin, että on kulunut yli 20 vuotta kettutyttöjen ”mielipiteen” ilmaisusta. Eikö olisi jo aika lopettaa turkistarhaus ilman mitään pitkiä siirtymäaikoja jo seuraavien vaalien yhteydessä? Äänestyksessä voitimme (vain kuudella äänellä).Vaikka Vasemmistoliitto kannattaa turkistarhauksen lopettamista, silti on ehkä odotettava vielä pitkä siirtymäaika. Kuvitelkaa, miltä olisi orjista tuntunut 1700- luvulla, kun heille olisi luvattu vapaus ehkäpä sadan vuoden päästä, kun heitä ei enää olisi.

Miriam Sato Ramírez
Kirjoittaja on eduskuntavaaliehdokas

Kaikkien Nasuvasti sanottu -blogiin kirjoittavien henkilöiden tekstit ovat heidän henkilökohtaisia mielipiteitään, eivätkä edusta Eläinsuojeluliitto Animalian virallista kantaa.